Kallis aarre, jota
lohikäärme vartioi.
Minun lohikäärmeeni on
minä itse, minun pieni haavoittunut minäni, joka ei halua enää haavoittua
lisää. Minun haavoittunut minäni lepää luolan suulla lohikäärmeenä vartioimassa
aarretta. Lohikäärme uskoo, että sen täytyy olla vartioimassa, että kukaan ei
voi viedä tai hävittää aarretta. Aarre lepää
luolan keskellä kirkkaana. Kaunis kirkas jalokivi – timantti - lepää luolassa,
mutta sen valo ei pääse siellä oikeuksiinsa.
Timantti on hiottu ja
voisi loistaa ja kimaltaa, jos sen toisi ulos luolasta. Lohikäärme ei halua
luovuttaa sitä. Se pelkää, että timantti viedään tai se voi hävitä tai sitä voidaan vahingoittaa, jos sen tuo
pois luolasta.
Lohikäärme ei kuitenkaan huomaa, että timantti ei voi myöskään
loistaa kaikkia kauniita värejään luolan hämäryydessä, pimeydessä. Lohikäärme ei edes
tiedä, miten kaunis timantti on päivänvalossa, kun auringonsäteet osuvat sen pintaan. Silti se tietää,
että timantti, jota se vartioi, on jotain aivan suunnattoman arvokasta.
Lohikäärme on asettunut
luolan suulle vartijaksi, vanginnut itsensä, aivan kuin se on vanginnut aarteen luolaan. Vaikka Lohikäärme tietää, että aarre on arvokas, se ei
tiedosta sitä, että aarre ei pääse oikeuksiinsa ellei
sen anna näkyä, olla näkyvillä, ellei sen säihkettä jaa toisten kanssa. Niinpä se jatkaa vartioimistaan, jatkaa
vangitsijana ja vankina olemistaan.
Lopulta lohikäärme on
väsynyt, raihnainen, kyllästynyt kököttämään luolan suulla. Se näkee, kuinka monet aarteet ovat ilostuttamassa
ja kaunistamassa maailmaa. Se näkee toiset lohikäärmeet vapaana lentämässä. Se näkee, että aarteen kauneus pääsee oikeuksiinsa
vasta kun se on tuotu ulos luolasta, kuinka auringonsäteet heijastuvat siitä ja
sen oma valo heijastuu siitä auringonsäteiden kanssa. Kun toiset näkevät aarteen, se loistaa heidän silmistään, sydämistään ja hymyistään takaisin moninkertaisena. Kun he näkevät aarteen kauneuden, heidän
oma kauneutensa loistaa kirkkaampana.
Viimeinkin lohikäärme alkaa
nähdä ja ymmärtää, että aarre onkin tuotava esille, timantin on annettava
loistaa ja valaista, kimaltaa ja tuoda väriä maailmaan. Timantin onkin
tarkoitus olla näkyvillä, loistaa kirkkauttaan ja kauniita värejään, sen on tarkoitus
tuoda kauneutta kauttaan. Timantin on tarkoitus lisätä omaa
arvoaan samalla kun se lisää kaiken sen arvoa, johon sen loiste ulottuu ja
osuu.
Silloin lohikäärme ymmärtää, että aarre, jota se on vartioinut niin kauan, on sielu, se on inhimillisyyden kauneus ja kokemus, se on ihminen.
Vapauttamalla aarteen se on vapauttanut itsensä ja sen rinnasta kohoaa pitkä huokaus.
Lohikäärme tuntee helpotusta ja kiitollisuutta. Samalla kun se antoi
itselleen mahdollisuuden nähdä vartioimansa aarteen kauneuden ja loiston, se antoi aarteelle mahdollisuuden loistaa ja säteillä ja se antoi monille
muille aarteille mahdollisuuden nähdä vartioimansa aarteen, nauttia siitä ja sen kauneudesta. Silloin
kaikkien katsojien ja näkijöiden aarteet ovat yhteydessä, ne alkavat loistaa
yhdessä yhä kirkkaammin, yhä runsaammissa väreissä ja niistä kaikista yhdessä
tulee entistä kauniimpia ja hehkuvampia.
Vapaus on parantuminen, haavoittunut minäni on
lopultakin parantunut niin paljon, että voi vapauttaa itsensä, vapauttaa lohikäärmeen luolan suulta, voi parantua.
Haavat ovat parantuneet, arvet ovat vielä jäljellä, mutta arvetkin haalistuvat,
hälvenevät aikaa myöten.
Lohikäärme on täyttänyt
tarkoituksensa ja tehtävänsä, vartioinnillaan kiillottanut aarretta entistä kirkkaammaksi ja
loistavammaksi ja viimein päästänyt aarteen kaikkien näkyville. Aarre näyttää ja tuntuu entistä kauniimmalta ja loistaa entistä
enemmän, se saa valonsa sisältään ja ulkopuoleltaan yhdessä toisten aarteiden
kanssa ja on valmis laajenemaan, säteilemään yhä laajemmalle.Lohikäärme on lopulta vapaa ja lentää maailman äärissä kiitollisena vapaudestaan.
