Thursday, August 27, 2015

Onnellisuus >< elämän haasteet ja muut tunnetilat

Onnellisuuden ihme

Mietin usein, kuinka onnellisuus on riippumaton haasteista, kipuiluista, muista tunnetiloista ja vaikeuksista. Joskus onnellisuus ja hyvä mieli suorastaan kuplii sisälläni, joskus taas muut tunteet ottavat vallan, mutta perusonnellisuus ja mielen rauha säilyvät silloinkin.  Se on sisäinen tunne tai olotila, jossa on hyvä olla, vaikka muut tunteet tai asiat myrskyäisivät minussa tai elämässäni. Onnellisuuden kokeminen ei todellakaan ole ristiriidassa muiden tunteiden kanssa. Ehkä juuri aito erilaisten tunteiden ja mielenmaailmojen tunnustaminen ja salliminen auttavat olemaan onnellinen.

Miten siihen tilaan pääsee? Voiko sitä oppia tai opettaa?

Varmasti sitä voi oppia ja opettaakin. Luulisin, että oppijan täytyy olla valmis ja halukas katsomaan onnellisuuden tiellä olevia esteitä tai asioita uusin silmin, uudesta perspektiivistä ja tekemään uudenlaisia valintoja. Onnellisuuttakin on hyvä katsoa uudelta kantilta ja miettiä, mihin oma onnellisuus perustuu tai mitä oma onnellisuus on ja tarkoittaa. 

Minun onnellisuuteni perustuu itseni syvempien tai laajempien kerrosten tunnistamiseen, tuntemiseen, olemassaoloon ja niiden kanssa elämiseen. Välillä eksyn olemaan onneton, silloin yleensä en ole kosketuksissa itseeni ja siihen jumalalliseen minuun, joka ohjaa ja elää tätä ihmisminua. Jos eksyn Itsestäni kovin kauas, se aiheuttaa minulle vahvaa kaipausta, väsymystä ja kipua ja ei-onnellisuutta.

Luulen, että "rukousharjoitukseni", jonka avulla selvisin lapsuudessa monista pelottavista ja vaikeista ajoista tai irrottauduin kivusta, on auttanut minua pysymään itsessäni ja keskelläni, sieluolemuksessani. Joskus rukous on ollut taukoamaton, hiljaa sisälläni toistuva sanallinen muoto - resitaatio -, joskus se on voinut olla laulua, mantroja. Joskus jonkin valmiin rukouksen mukaan ja joskus omin hapuilevin sanoin. Se on tuonut minut virvoittavien henkisten vetten tykö ja tuonut onnellisuuden tunnetta, kotona olemisen tunnetta. Usein rukous on ollut sanaton hiljainen kaipaus, kurotus henkeen, luojaan ja joskus lähes huuto sisälläni. Lisäksi hiljentyminen, kuuntelu, möllötys, veden virtaus, tähtitaivaan tuijotus, tuulen kuuntelu jne...  
Tajuan, kuinka rikasta ja raikasta sisäinen taajuus ja laajuus on. Aina se ei näy ulospäin, useinmiten kuitenkin sen näkee ja tuntee olemuksesta. 
Onnellisuuden ja sielunmaiseman jakaminen vahvistaa sitä. Runot ja niiden kirjoittaminen ovat vahvistaneet onnellisuuttani. Työni, jonka olen itselleni luonut, saa minut tuntemaan onnellisuutta. Lapseni ovat lisänneet onnellisuuttani. Olisinko onnellinen, jos nämä asiat häviäisivät elämästäni? Tuohon kysymykseen en tietenkään osaa antaa varmaa vastausta, mutta luulen - en siis tiedä - , että löytäisin onnellisuuden kuitenkin lopulta takaisin entisin konstein.

Onnellisuuden ja ilon vahvistamiseen on olemassa paljon erilaisia oppaita ja kursseja. Jokainen opas on luotu kirjoittajan omaan kokemukseen pohjautuen. Innostuneena haluaa auttaa toisiakin löytämään saman, löytämään tasapainoa, onnellisuutta ja iloa. Eri luonteisille ihmisille toimii erilaiset tavat ja työkalut. 
Meditaatio, hiljentyminen auttavat tunnistamaan omia tiloja ja tuntemuksia, siksi rohkaisen ihmisiä kokeilemaan sitä. Kaikille hiljentyminen ei ole helppoa eivätkä kaikki ihmiset osaa sallia itselleen hetkeä tai tuokiota itsensä seurassa. Joskus sallimisen taitoakin pitää harjoitella. 
Sanoisin, että oman tai itselle sopivan tai sopivien onnellistamistapojen etsiminen ja löytäminen kannattaa. Kokeile ihmeessä!

Monday, August 24, 2015

Häpeästä


Kuinkahan monta kirjaa on kirjoitettu aiheesta häpeä? Melko monta ja muutamaa niistä olen lukenutkin. Lukeminen ei ole kuitenkaan muuttanut omaa häpeän tunnettani mihinkään, ei muuttanut sen yksin pohtiminenkaan ja analysointi. Ovat ne toki tuoneet ymmärrystä, mutta häpeä on elänyt minussa tai minua silti. Kauan meni ennenkuin ymmärsin häpeäni määrän ja syvyyden. Missä kaikessa häpeä onkaan näytelmän pääroolissa tai ohjaamassa näytelmää? Niin ja häpeään liittyvä hylkäämisen pelko.

Lapsena ja nuorena punastelin ja häpesin sitten sitäkin. Punastumisesta huomauteltiin tai minua kiusattiin sen takia, mikä tietysti lisäsi häpeää. Monetko kerrat jätinkään koulussa viittaamatta tai vastaamatta punastelevan häpeän takia. Tunsin itseni aivan onnettomaksi ja halusin vajota maan rakoon tai kadota taivaan tuuliin tai katselin vain jalkoihini tohtimatta nostaa katsettani muiden ihmisten läsnäollessa. Pääsin punastelusta vähän eroon vasta yli kolmikymppisenä, edelleen kyllä punastun, mutta en siinä määrin kuin ennen, eikä se lamaannuta tai haihduta minua enää - useinmiten ja on ollut aikoja, jolloin se on vaikuttanut vähemmän elämässäni ja toisia aikoja, jolloin taas enemmän. 

Häpeä on estänyt kommunikaatiota pari- ja ystävyyssuhteissani tai työelämässä. Häpeä estää sanomasta sitä, minkä kokee oikeaksi, tai oikeastaan häpeä kyseenalaistaa oman kokemuksen. Tietysti joskus kommunikaatio estyy muistakin syistä, esimerkiksi ei halua satuttaa toista sanomisillaan tai ei vain löydy sanoja tai tai tai....

Minulla häpeä kulkee käsikädessä hylkäämisen pelon ja syyllisyyden tunteen kanssa ja ne käyvät kehää kovin helposti. Niiden sanotaan olevan matalimpia tunteita ja kuka nyt haluaisi tunnustaa niitä kantavansa, kuinka moni niitä kuitenkin kantaakaan itsessään. Tuntuu siltä, että häpeä on kansainvälisesti yhteinen, yhdistävä tunne.Toivoisin toki rakkauden olevan yhdistävä tunne, mutta kuinka moni kykenee aitoon ja pyyteettömään rakkauteen, vaikka kykenee kyllä tuntemaan häpeää tai syyllisyydentunnetta tai hylkäämisen pelkoa?

Kaikenlaisia tunteita ja niitä aiheuttaneita asioita työstäessäni aloin huomaamaan erityisesti häpeän aiheuttaman vankilan itsessäni. Häpeä on syvemmässä ja tiukemmassa kuin syyllisyys. Syyllisyyden tunnistin paljon aiemmin. 
Häpeä on kuin ihon alainen sitkeämpi ja joustamattomampi iho, kuin pakkopaita ihon alla, enkä pysty liikkumaan, en pysty ajattelemaan tai puhumaan, en pysty näkymään.. Miten siitä pääsee eroon? Sitä ei voi raapia, sitä ei voi repiä irti itsestään, se on näkymätön - ja niin tuhoisa. Se tuhoaa itse- ja omanarvontunnon hyvin tehokkaasti. Monestikohan olen aiemmin ollut lamaantunut häpeän puristuksissa? Suuttumus, nauru, suru ja monet muut tunteet voivat olla häpeän naamioita.

Pelkoakin sen seuralaisena, joka ohjailee minua tietyllä tavalla. Itsestäni kun puhun, hylkäämisen pelko tai sitten toisinpäin - kiintymyksen ja kiinnittäytymisen pelko. En tiedä kumpi on pahempi, hylkääminen vaiko vääränlainen kiinnittäytyminen, että minä jään jumiin johonkin tilanteeseen tai paikkaan, josta en voi päästä pois. Niitä molempia on tapahtunut varhaisessa lapsuudessani ja jossakin ihmissuhteessa ja ne ovat tarttuneet minuun. Vaikka olen kokeillut asian tai tunteen unohtamisen, sen mielestäni pois työntämisen, huomiotta jättämisen tai työstänyt itseäni ja asioitani ja niiden syitä vuosikausia, häpeän tunne on silti pysynyt mukana, minussa - en tiedä tulenko koskaan valmiiksi, mutta hyvällä mallilla luulen olevani nyt - enimmäkseen. Ainakin osaan ja pystyn näkymään ja kuulumaan - enimmäkseen.

Häpeä siitä, että tuntee häpeää tai syyllisyyttä. Voi kuinka paljon turhaa häpeää meihin aiempien sukupolvien ihmisiin onkaan istutettu! Vaikka lapsemme varmasti tuntevat jotakin siitä kauttamme, on onni, että monet nuoret ovat irti pahimmista häpeän koukuista.

Keiden kaikkien häpeää me voimme tuntea? 
Varmaan on sitä opittua ja meihin eri tavoin istutettua, mutta lisäksi on vanhempiemme, yhteisömme, kulttuurimme ja kansakuntammekin tunteet mukana ja jos miettii jälleensyntymisen kantilta asiaa, monen oman inkarnaationkin mukana saatua häpeää. Monimutkainen vyyhti ja juttu eikä sen analysointi muuta asiaa tai tunnetta.

Miten vapautua häpeän tunteesta?

Kaikenlaisia tapoja siitä pääsemiseen kokeilleena ja vuosia asian tiimoilta töitä tehneenä sanoisin, että häpeän tunteesta vapautumiseen on vain yksi lääke: nähdyksi ja kuulluksi tuleminen ja voi mahdoton, kuinka vaikeaa se aluksi onkaan. 

Vähitellen - siitä on mahdoton vapautua kertaheitolla tai teeskentelemällä, että sitä ei tunne. Häpeäähän ei kehtaa tunnustaa - kuten ei kateutta, kaunaa ja pahansuopuuttakaan, jotka voivat kulkea häpeän sisarina ja jotka tosin koen ulkopuolisina tunteina, ne eivät ole ihon alla. Siinäpä melkoinen tunnejoukko, joiden olemassaolo voi kaventaa iloa elämässä ja yleensä elämänpiiriä ja uskallusta elää täydesti! 

Näiden kaikkien kielteisiksi sanottujen tunteiden näkeminen omassa itsessä, ajatuksissa, tunteissa ja niiden tunnustaminen ovat ensi askeleet. Sen jälkeen on tehtävä päätös, ainko kantaa näitä tunteita vielä kauankin vai joko voisin jättää ne pois? Niissähän on se liimapaperi, joten niiden pois tiputtaminen voi olla vaikeaa ja se vaatii aika paljon työtä ja apuakin usein tarvitaan. Liimapaperihan tunnetusti ei oikein ravistelemalla irtoa. Voisi tietysti odotella, että liima kuivuu ja rapistuu ja paperi haalistuu. Olen odotellut, mutta odottelun aika on ollut ohi jo aikoja sitten.

Opittujen toimintamallien ja tunnemallien huomaamiseen tarvitaan peilejä ja irrotaminen tuntuu tarvitsevan myöskin opettelua. Kuinka helposti sitä toimiikaan autopilotilla ja tiedostamattomasti eikä millään osaa toimia toisin - ennenkuin osaa. Harjoittelua, osallistumista, näkymistä, kuulumista juuri sellaisena kuin on - välillä viisaana ja välillä tyhmänä tai tavallisena tai tosikkona tai hupsuna hassuttelijana, rakkaudellisena tai rakkauden nälkäisenä, uteliaana olentona. Onhan se rikkautta, että meitä on niin monenlaisia ihmisolentoja täällä ja kukaan ei ole pelkästään jotain vaan on yhdistelmä monia asioita ja tunteita. Monista elämistä häiritsevistä tunteista voi vapautua vähitellen ja lopulta lentää elämän tuulissa ja jopa ohjata oikealla tavalla itseään elämässä eteenpäin.

Monday, August 17, 2015

Runojeni maailmasta

Mistä runoni alkoivat?


Mietiskelin joku aika sitten, mistä runoni alkoivat. Olin kai alle 10-vuotias ja löysin kotoa Eino Leinon runokokoelman. Kirjan etusivulla oli kirjoitus, jossa sanottiin sen olevan palkinto runonlausuntakilpailussa. Äitini, joka oli kuollut ollessani ihan pieni, oli osallistunut kilpailuun ja saanut kirjan palkinnoksi.

Niinpä aloin lukea runoja ja rakastuin runoihin. Lausuin niitä itsekseni: "Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysi kuu, kesäyön on onni omanani, kaskisavuun laaksot verhouu...". Olihan se kai vähän vaikeaselkoista lapselle, mutta rakastin niitä. Luin paljon muitakin runokirjoja. Eino Leinon lisäksi suosikkeihini kuuluivat Uuno Kailas, Saima Harmaja, Pablo Neruda, Kahlil Gibran, Tommi Taberman. 

Runot elivät minussa, minä elin runoissa ja elin myöskin romaaneissa, tarinoissa. Ne olivat ihmeellisiä maailmoja. Kirjastoauton runo- ja tarinakirjat tulivat luetuiksi. 

Kokeilin kirjoitella lapsena ja teininä jotain itsekin, mutta ne kirjoittelut ovat hukkuneet matkan varrelle. Taisinpa tehdä laulujakin joistain niistä, joita laulelin ihan vain itselleni ja pidin ne salassa muilta.

Vuosituhat vaihtuu
 
Uudelleen aloin kirjoittaa vuosituhannen vaihteessa - ahdistuksesta, väsymyksestä, tarkoituksettomuudesta, etsimisestä, kaipuusta. Olin hukkumassa silloiseen elämääni. Onneksi löysin pelastuslautan, runojen ääret.
Runot putkahtelivat ja putkahtelivat, aluksi hyvinkin täynnä ahdistusta, jota tunsin niihin aikoihin.

*
Haluan sulkea itseni pois ympäristöstä.
Haluan sulkea itseni pois sinusta, sulkea silmäni sinulta Elämä.
Joskus kuolema kutsuu voimakkaammin,
kuolemaan elämälle, uudelle syntymälle.
Joskus vielä olen valmis kuolemalle,
joskus siirryn uuteen elämään
tämän elämän kautta.
Joskus lennän elämän ulottuvuudesta uuteen ja kasvan –
kasvan uusiin aikoihin,
uusiin elämän kiertoihin,
uusiin ulottuvuuksiin.

Muutun näkymättömäksi itselleni ja toisille.
Olen minua piilossa.
Olen sinulta näkymätön,
katsot lävitseni, mutta et näe minua.
Minua ei ole, koska minulla ei ole syytä olla.
Silti syy on syntymässä, ennen syntymää valinnassa,
syy on siinä, että valitsin syntyä – tähän hetkeen,
vaikka koin itseni raskaaksi,
vaikka koin itseni olemattomaksi.
Syy on syntymän ihmeessä,
syntymän, joka vie minut lähemmäksi kuolemaa.
Elämä ja kuolema ovat veljet keskenään,
siskot, jotka eivät eroa toisistaan.
Kuolema ja syntymä ovat joka hetkessä –
tässä ja nyt – aina –
ja silti elämä kantaa.
Elämä kantaa minua ja kuolemaa,
elämä kantaa minut uuteen,
jossa on vain elämä – kiertokulku joka on,
jossa kierrän omalla kaarellani
loitoten ja lähentyen,
kuollen ja syntyen.
Minä olen elämän kiertokulku.

 
Vähitellen aloin löytää tien ulos omasta vankilastani ja valo lisääntyi, tuli lisää sävyjä, iloa, onnea, ylistystä, julistusta, neuvoja, innostusta, ihmettelyä. Runojen mukana olen syntynyt uudelleen ja niistä syntyy jotain uutta.

*

Hiljaisuudessa minä kuiskaan sinulle:
Niin - on uusi päivä,
syntyminen tähän päivään
vapaana eilisestä. 
Tänään sinulla on 
uusi mahdollisuus
täyttää tämä päivä
kaikella sillä,
mistä olet haaveillut.
Tänään....

*


Aloitin uuden luvun kirjassani,
elämässäni.
Se on selkeä ja hyvä,
onnellinen ja täynnä kiitosta.
Uusi luku on kirjoitettu
kultaisin kirjaimin
minuun 
sieluni kädellä.
Se on kirjoitettu selkeästi 
ja lempeästi
- siunaten minut ja polkuni
ja kaikki, joita kosketan.
Uusi luku on alku
uudenlaiselle olemiselle
ja silti olen tässä 
niin kuin ennenkin.
Olen tässä - täynnä ihmetystä,
kunnioitusta, rakkautta.
Olen tässä
*
Nii-in, sellaisia mietoksia runojeni syntymistä. Nähtäväksi jää, mitä vielä runojen ja tarinoiden tiimoilta on odotettavissa. Toivottavasti jotain uutta ja kiehtovaa.