Tarina

Puutarhassa edessäni avautuu tarina, näky maisemassa: 

Puuhailen puutarhassa, kunnioittaen maata ja kasveja. pieniä mönkiäisiä mullassa. 

Aurinko paistaa, heijastuu lähellä olevan joen veden pinnalta. Tuuli suhisee ruohikossa ja humisee puiden latvoissa. Ei kuulu liikenteen melua vaan ainoastaan metsän ja eläinten äänet tuulen lisäksi. Suljen silmäni, huokaisen ja nautin hetkestä.

Edessäni on muistikirja ja kynä. Avaan muistikirjan, tartun kynään ja muistikirjan sivut alkavat täyttyä kirjoituksesta. Monet tarinat ja muodonmuutokset haluavat kirjoittautua ulos runoina, proosana. Maailma on kaunis.

Perhonen laskeutuu kirjoittavalle kädelleni. Pysähdyn katsomaan sitä. Oh - kuinka kaunis se onkaan! Sen sinihehkuiset siivet ovat hetken paikallaan. Tässä hetkessä on ikuisuus. Perhosen siipien leyhynnän välissä on ikuisuus. Ilo, täydellysyys!

Pieni valo-olento istahtaa kirjani sivulle ja katsoo minuun. - Kiitos, että kirjoitat. Sinulla on vielä kerrottavaa. Haluan, että kerrot perhosesta ja sen kumppanista, minusta. Tiedäthän, minä olen tuon kauniin perhosen sielu, kumppani ja kuljen aina sen mukana. 

Perhosen kauneus vangitsee monen katsojan eivätkä he huomaa sen perhosen valoa, joka sen sielussa on. Sinä huomasit minut! Nyt kun huomasit, sinun kuuluu kirjoittaa minusta. Olen tässä kirjan päällä, että näkisit minut selkeämmin hetken. 

Tiedäthän, perhosminun vanhemmat yhdistyivät hetkeksi, he kutsuivat minut tänne, antoivat minulle oven tulla ja siitä minä synnyin. Olin ensin ihan pieni toukka vain. Elin puiden lehdillä ja ruohon korsilla. Kuljin hyvin hitaasti ja erilailla kuin nyt. En voinut lentää, ryömin vain syöden palasia puun lehdistä ja ruohon korsista. 
Kasvoin ja lopulta rakensin itselleni pesän, kuoren ja se pesä oli niin hyvä, että jäin siihen, piilotin valoni kuoreni sisään. En päässyt enää ulos pesästäni, aloin muuttua. Pesä oli hyvä paikka kasvaa ja sulatella kaikkia ravinnon ja tiedon murusia, joita olin syönyt. 
Pesäni kävi lopulta ahtaaksi ja alkoi rakoilla, avautua. 

Pääsin ulos pesästäni. Oih - kuinka kirkkaasti aurinko paistoikaan. Oioin siipiäni hetken. Hei, siipiäni - minulla oli siivet!

Aurinko antoi hehkun sinisille siivilleni. Leyhyttelin niitä siinä paisteessa ja heiluttelin tuntosarviani. Mitä, mitkä ne olivat? Huomasin, että tunsin niiden avulla värähtelyitä, kuulin kutsun. 

Tunsin kukkasten kutsun itsessäni ja leyhytellessäni huomasin, että osaan lentää, Kevyesti lennähdin kotipesästäni ja mitä näinkään - voikukkia, ruiskaunokkeja, leinikkejä, tuomen kukkia. Kukkia, kukkia, kukkia - kuinka suloinen maailma ja kukkien nektari.

Tämä oli ihan erilainen maailma kuin pienenä toukkana näin ja koin. Ne kukkaset odottivat minua vierailemaan ja kuljettamaan niiden pölyjä toisiin kukkiin, että ne voisivat kasvaa ja kukoistaa uudelleen ja edelleen. Ne tarvitsivat pölyttäjää.

Tänään tulin sinun luoksesi kertomaan, sinäkin olet luonut pesän, joka on käynyt liian pieneksi ja ahtaaksi sinun valollesi. Sinun on aika raotella pesääsi ja antaa sen avautua, tulla siitä pois, avata siipesi, antaa auringon värjätä ja lämmittää siipesi, lähteä lentoon. 

Sinun aikasi on tässä. Näethän! Sinä olet kaunis, sinulla on siivet ja voit lentää ja antaa sielusi valon valaista monta. Tiedäthän sen?! Maailma tarvitsee sinua valon vahvistajaksi, valopölyttäjäksi.

Katso vain minua ja avaa sydämesi itsellesi. Lepuutan vielä hetken siipiäni kädelläsi ja annan sinun nauttia kauneudestani ja valostani. 

Se valo muistuttaa sinua, että nyt on sinun vuorosi lentää!