Tunteita
Mietiskelen ja ajattelen isääni, äitiäni, mummujani ja ukkejani, eläimiämme, niitä rakkaita, jotka ovat jo poistuneet ihmis- ja eläinhahmosta. Mietiskelen myös sitä pikkutyttöstä, joka joskus olin ja joka minussa elää edelleen tämän aikuisen sisällä, kokemuksissani.
Yritän ottaa kontaktia surun tunteeseen, itkuun, jotka ovat olleet piilossa minussa suurimman osan elämästäni. Joskus saan siihen häivähdyksen omaisen kosketuksen ja sitten se on jo mennyt. Putoaa kuin vesi sorsan selästä. Tunnen kuinka se on sisälläni, minussa. Tunnen kuinka se on piilossa ja toivoo tulevansa huomatuksi, huomioiduksi.
Voisi tietysti ajatella, että miksi ihmeessä minä tuollaiseen pyrin, miksi minun pitäisi löytää suru ja itku. Eikö nauru ja ilo riitä. Toki toki – mutta koen, että ihmistunteet ovat kauniita kuin luonto itse, kauniita kuin värikirjo. Ilman kaikkien tunteiden kokemista ja löytämistä itsestä ihmisyys on vajaa minussa. Koen, että tunteet ja tuntemukset ovat värejä meissä – sateenkaari, joka meissä asuu. Tahdon koskettaa ja ylläpitää sitä sateenkaarta, sen kaikkia värejä.
Iloon ja nauruun, rakkauteen, suuttumukseenkin minun on hyvin helppoa saada kontaktipinta. Häpeänikin olen löytänyt, mistä kyllä joutaisi päästä irralleen, vääränlaisesta häpeästä. Syyllisyyden tunne, kauna ja kateus, ahdistus (pelko) löytyy, vaikka noista en aina niin välittäisikään. Toisaalta niitäkin voi olla useamman laatuista. Monella kielteisenmakuisella tunteella on ihan hyvä tehtävä elämässä, ne potkivat itseä eteenpäin ja parantamaan omaa itseä ja maailmankuvaa, asennetta. Näiden ikävämpien tunteiden suhteen saa kyllä olla tarkkana, mikä motiivi niiden tuntemiseen on. On tosi mielenkiintoista tutkailla näitä kaikkia, kohdata ne itsessä. Liian analyyttistä? No juu – toisaalta taas ei, se vähän riippuu, miten pahasti minä eksyn näihin analyyseihin ja kosketuspinnan löytöretkiin.
Rakastan laulamista tai äänen käyttöä yleensä, erilaisia ääniä, korkeita, matalia ja siltä väliltä. Kuulen kuinka laulaessani välillä laulan väärällä nuotilla, mutta en osaa korjata sitä. Samanlainen tuntemus kuin surun tunteen kanssa, minä kuulen sen, tunnen sen että se oikea nuotti on minussa, mutta en saa siihen kosketusta, en saa sitä ulos itsestäni, en saa sitä kuulluksi. Ja sieluni jää kaipaamaan sitä oikeaa nuottia, harmoniaa laulamisessani. Löydän sen silloin, kun tunnen äänen laulaessani kehossani, se vaatii lisää harjoittelua.
Minusta on ihanaa kuunnella musiikkia: klassista, oopperaa, iskelmää, bluesia, rokkia, poppia…. mitä vain kunhan se on harmonista ja melodista. Sieluni ja mieleni rakastaa kaunista melodista musiikkia, harmonisia ääniä. Viulu, klarinetti, joskus piano, ovat suosikkisoittimiani kuunnella. Musiikki uppoaa minuun, menee lävitseni, sukeltaa sieluuni - saa minut haukkomaan henkeä tai vain hengittämään sitä, laulamaan mukana, nauttimaan, rakastamaan. Joskus on kysytty, enkö saa hengellisen tai surumielisen kauniin musiikin avulla kosketusta suruun; ei, en saa – kuin äärimmäisen harvoin. Sieluni vain lepää, ja tunteeni seuraavat säveliä, kauniita värikkäitä säveliä ja melodioita, nauttii, saa ravintoa -kosketuksen, jota se niin kaipaa, mutta suru pysyy piilossa. Kaunis musiikki on kuin rakastava kosketus, raikastava kylpy, kesäinen lämmin sade.
Missä muissa asioissa sieluni saa ravintoa? Lukeminen, harmoniset äänet, luonto, järven tai meren tai juoksevan veden äärellä istuminen, taivaan ja kukkasten katseleminen, kasvimaan hoitaminen, linnun laulu, kissan kehräys, kaskaiden laulu, tanssi, ystävän kanssa keskustelu, kurssien ja meditaatioiden vetäminen, henkisten asioiden ajatteleminen ja tekeminen, käsityöt, matkustaminen, matkan tekeminen, lasteni kanssa oleminen, …. Listaa voisi jatkaa …
Toisaalta mietin onko se sieluni, joka saa ravintoa noista asioista, eikö se ole tämä minun tunteva pieni minä, joka nauttii ja lepää noissa asioissa? Molemmat nauttivat. Tunnen sen hyvänä olona ja tyytyväisyytenä, onnellisuutena sydämessäni ja koko olemuksessani.
On niin hyvä saada kosketus itseen ja ympäristöön, jumalalliseen minuun – sinuun ja jumalalliseen sinuun – meihin.
