Elämän menoa tässä ihmettelen.

Kaikenmaailman leikkaukset ja loikkaukset ja mamuttelut ja ja ja.... 

Selkeästihän tässä revitään vanhaa jämähtänyttä ja sairastunutta maailmankuvaa hajalle. Vaikka meidän hallituksen ja eduskunnan tyypit eivät tiedäkään mitä he tekevät, silti saattaa olla jopa hyvä juttu, mitä tekevät.

Joo, tiedän tiedän, pienipalkkaiset ja niin edelleen...

Milloin meidän lamaantuminen loppuu ja alamme toimimaan?

En tarkoita barrikadeja vaan sitä kuuluisaa suomalaista Sisua.
Laitetaan vastustusenergia käyttöön uuden luomisessa, uudenlaisen maantavan rakentamiseen. Unohdetaan ne hallitusherrat ja -rouvat, he touhuilevat siellä omiaan - eivätpähän ole muuta pahaa tekemässä. Käytetään me päivittely- ja valitusaika uuden ja uudenlaisen luomiseen ja tekemiseen!?

Kyllä me pystymme siihen, kyllä meillä on kykyä ajatella, luoda, tehdä - ilman yhtä sairaslomapäivää, ilman lomaltapaluurahoja, ilman sunnuntaityökorvauksia. Ne jämähdyttävät ihmiset vääränlaiseen turvallisuuden tunteeseen ja pysäyttävät luovuuden ja aloitteellisuuden.

Joo tiedän, joku voisi sanoa, että ne antavat työntekijöille mahdollisuuden luoda loman aikaan tai vapaallaan. Olen vaan sitä mieltä, että luoda voi ilmankin, luovuuteen tarvitaan lapsen mielisyys ja avoimuus, ennakkoluulottomuus ja kylähulluus.

Nyt kipi kipi! Ulos tästä vanhasta linnoituksesta, joka ei enää nykyteknologian ja nykyihmisen aikana palvele ketään, vaan taannuttaa.

Kipi kipi! Hypätään pois laatikosta, johon olemme mukavasti asettuneet ja jossa meitä ehkä tahdotaan pitääkin ja jossa meillä on niin lokoisaa ja jossa on niin hemmetin rasittavaa.
Ryhdytään hulluttelemaan ja keksimään uusia juttuja. Se on kivaa, mukavaa, elähdyttävää, herättävää!!! Kipi kipi!

 Lähtisitkö?

Elämän kantokyky

Luotammeko elämään ja sen kantokykyyn? Mikä on meidän elämämme kantokykyluokitus?

Joskus luottamus on lujilla, niinkuin monella ihmisellä näinä päivinä, kun meille pusketaan joka tuutista monenmoisia ikäviä uutisia ja tietoja taloudesta, maailmantilanteista, ihmisten kärsimyksestä, suurten erilaisten ihmisjoukkojen liikkumisista... 

On tärkeää koettaa säilyttää luottamus elämään huolimatta kaikesta, mitä kuulemme ja näemme. Luottamusta voisi lisätä vaikkapa kiitosharjoituksilla. 

Miettiä mikä kaikki on hyvin omassa elämässä: perhe, ruokaa, koti, ystävät, työtä tai aikaa harrastaa, jos ei työtä ole, kyky ajetella ja tuntea, luonto ja sen ihmeet, .... Vaikka noissa asioissa olisikin ehkä jotain toivomisen varaa, kannattaa miettiä enemmän sitä mikä on hyvää. Kaikesta voi kiittää, vaikka aina ei kiitollisuutta heti löytäisikään. Kiittäminen lisää kiitollisuutta ja parantaa tunnelmaa muutenkin. 

Olen ajoittain tehnyt intensiivisiä kiitosharjoituksia, miettinyt ja kiittänyt kaikesta pienestäkin. Kiittänyt ketä tai mitä? Kiittänyt elämää, kiittänyt jumaluutta kaikesta mahdollisesta ja kiittänyt omaa korkeampaa minää ohjauksesta, jota olen ihmisenä saanut sitä kautta jumaluudelta.
Olen kiittänyt myös kovista kokemuksista tai niistä selviytymisestä. Jokainen askel elämässä on tuonut minut tähän, luonut minut täksi ihmiseksi, joka olen nyt. Joskus kiitettyäni elämää kaikesta, "tehtyäni kiitosharjoitusta", olen kokenut vahvaa elämän kantamiskyvyn ja luottamukseni lisääntymistä. 
Ehkä muistan harjoitella kiittämistä vielä useammin, kun muistan miten hyvältä kiittäminen oikeastaan tuntuukaan. Kiittäminen tuntuu paljon paremmalta kuin valittaminen ja purnaaminen.

Tiedostan sen, että minulla on vielä matkaa jäljellä itsessäni, avautumisessani. Joskus vanhojen kokemusten kaiut varastavat minut hetkeksi, siitä kuitenkin pääsen nykyisyyteen takaisin ja avaudun tulevaisuudelle jälleen lisää oivaltaneena.

Elämän kantokyky on rajaton ja ikuinen. Kehittyykö luottamuksemme elämään ja sen kantokykyyn matkamme varrella riippuu omista asenteistamme ja kyvystämme tutkia asenteitamme ja tunteitamme ja tarvittaessa muuttaa niitä vähitellen tai syventää varmuutta omista tunteistamme, jos ne tuntuvat palvelevan. 

Kirjoitin vuosia sitten kiitosrukouksen elämälle, se tuntuisi sopivan juuri tähän:

Kanna minua elämä.

Auta jalkojani jaksamaan,

sydäntäni laulamaan

säveltä, jonka sinulta sain.

Auta silmiäni näkemään,

korviani kuulemaan

kauneutesi - täyteytesi.

Auta rakkauttani kasvamaan

ymmärtämään - täyttymään,

sillä Sinä olet minä,

Sinä olet ikuinen totuus.

Minä olen osa Sinua,

Sinun yhdet kasvosi,

Sinun lapsesi,

kasvamassa mittaasi.

Kiitos että Sinä olet aina kanssani

kaikkialla.

Kiitos, että saan toteuttaa

suurta suunnitelmaasi kauttani.

Kiitos, että minulla on 

tämä mahdollisuus - 

tämä Elämä. 

Ihmistulva

Pakolaistulvan tai turvapaikanhakijatulvan aiheuttamat argumentit puolesta ja vastaan sinkoilevat. Kaikilla on mielipiteensä ja ne sallittakoon. Sallittakoon myöskin prosessi, jota sekä puolesta liputtavat että vastustajat peloissaan ja peloistaan käyvät läpi, ovatpa ne pelot millaisia tahansa. Toivottavasti prosessi johtaa eteenpäin ihmisyydessä ja ihmisarvossa.

Ihmisarvo vaiko jumalan arvo – entä miten olisi armo? Eri uskonnoissa ollaan niin vahvasti omaa mieltä, mikä on oikein ja mikä on väärin. Uskontojen kannat eroavat monissa asioissa. Samahan se on meidän kaikkien ihmisten kanssa – meillä on mielipiteitä ja tunteita, mutta ovatko ne oikeita vaiko vääriä tai voiko niitä määritellä siten?

Meillä pelätään naisten ja tyttöjen raiskauksien lisääntymistä ja ehkä vähän salaa myös sitä, että vieraan kulttuurin miehet ovatkin kiehtovampia miehiä tyttärillemme kuin oman maamme miehet. Meillä pelätään naisen ja tyttöjen aseman heikentymistä tulijoiden vuoksi. Meillä pelätään työpaikkojen tai työttömyyden (rahasta siis kysymys) tai asuntojen menetystä tulijoiden vuoksi - työtä ja asuntoja meillä kyllä on varmasti tarpeeksi, mutta ihmisillä käytössä oleva raha on toinen juttu. Meillä pelätään, että sota tulee tulijoiden mukana meille ja aiheutetaan sotaa itsessä ja muissa vihapuheilla ja rähinällä – ihan itse. 
Jokainen vihapuhe ja –teko on raiskaus toisen ihmisyyttä ja tunteita kohtaan. Mutta ovatko hymistelyt ja paapomiset sitten raiskauksen vastakohta? Ei – ei missään nimessä.

Raiskauksia on ollut Suomessakin iän kaiken. Olen joutunut väkivallan, silmittömän pahoinpitelyn tai järjettömän kohtelun kohteeksi (jo lähes 50 vuotta sitten) ihan supisuomalaisten miesten ja naisten toimesta lapsuudessani ja sekä fyysisesti että henkisesti raiskatuksi niiden samaisten supisuomalaisten perheenisien toimesta - alle 6 vuotiaana. Ei silloin ollut tumma tukkaisia vieraasta kulttuurista olevia nuoria tai vanhempia miehiä lähistöllä vaan kännisiä suomalaisia miehiä, tavallisen näköisiä kotiapulais-naisia. Lisäksi oli vielä kiusaamista samojen isien lasten toimesta.   

Vihapuheet ja –teot (edes minun omissa kokemuksissani) tai hymistely ja kenenkään paapominen eivät tuo haluttua tai toivottua lopputulosta eli rauhaa itsessä ja ympärillä.

Mikä siis ratkaisuksi? Luultavasti neutraali ja asiallinen suhtautuminen hädässä olleita, henkensä hädässä paenneita, unelmien perässä matkanneita kohtaan. 

Tehdään maan hyvät tavat ja kulttuuri tutuksi tulijoille, sallitaan työn tekeminen ja osallistuminen yhteisöön ja jätetään nuo huonot tavat itsekin, haukkuminen ja rähjääminen. Niin mihin yhteisöön? Eihän meillä Suomessa ole yhteisöä ellet ole harras uskonnollinen ihminen. Perheyhteisöt ovat hajonneet ja hävinneet yksilöllisyyteen ja sen palvontaan. Taitaa olla kantakuppiloiden kaljayhteisöt lähimpänä tiivistä yhteisöä, mutta millainen se yhteisö onkaan ja millaista kulttuuria se yhteisöllisyys kasvattaa.  Maahan tulijat tulevat vahvasta yhteisöllisestä kulttuurista. Sitäkö vihaihmisten tavoite onkin – yhteisöllisyyden kasvattamista?

En halua kuulua nurkkakuntaiseen vihayhteisöön. Haluan kuulua maailmanyhteisöön, jossa on monenlaisia ihmisiä ja kulttuureita sulassa sovussa, jossa hyväksytään toinen toisemme. Toistemme ihmisyyttä ja arvoa loukkaavia ja vahingoittavia ajatuksia, puheita ja tekoja ei tarvitse hyväksyä.

Miten vihakulttuurin voi karsia? Mikä tehoaa sekä meidän kansamme että vieraiden kulttuurien ihmis- tai sielun- ja hengenarvoa loukkaaviin tekoihin? Minulla ei ole muuta vastausta kuin tieto, tiedon välitys, kommunikaatio ja toisiimme tutustuminen. Puretaan linnoitukset pois ja luodaan uudenlainen yhteisöllisyys ja nostatetaan uudelleen ihmisyys sekä meissä että tulijoissa. Tulijoita tulee jatkossakin olemaan ja saatamme joskus itsekin olla muuttamassa muihin kulttuureihin, joten kunnioituskasvatus tiedon ja tutustumisen avulla on hyväksi sekä meille että muille. 

Maailman tilanne ja meidän vastuumme siinä. Ho'oponopono-rukous.

Eilen ihmettelin pakolaisvyöryä ja maailmalla olevia kuvia siitä. Illalla luin ystävän postauksen Turun vastaanottokeskuksen tilanteesta ja pelokkaista lapsista ja ihmisistä, joilla ei ole mitään tullessaan, joka tietysti koskettaa sydäntä ja mieltä. 

Tällaisissa tilanteissa tuntee oman pienuutensa monella tavalla, fyysiset kykynsä ja voimansa, mentaalisen kykynsä ja voimansa, tunteidensa kyvyn ja voiman - tai sitten voimattomuuden kaikessa tuossa. 

Tänä aamuna heräsin ho'oponopono rukoukseen, johon mahdollisimman moni voisi yhtyä. Ottaa vastuu itsessä kaikesta siitä kaaoksesta, avuttomuudesta, paosta, tuomiosta, väkivallasta, pelosta, rakkaudettomuudesta. Ho'oponopono tarkoittaa lyhykäisyydessään korjata, pistää järjestykseen, antaa anteeksi, hyväksyä ... rakastaa. Kaikki ulkopuolella näkyvä heijastaa sitä mikä on sisällä, itsessä, perheessä, kulttuurissa, yhteiskunnassa, maassa, kansassa, maapallolla... 

Jos jokainen kykenevä rukoilisi Ho'oponopono rukousta, mahdollisimman usein kohdatessaan jotain, joka pelottaa, järkyttää, ärsyttää, suututtaa, itkettää, rakastuttaa.
 

• Minä rakastan sinua, olen pahoillani, annan minulle anteeksi, kiitos. 

-Minä rakastan sinua - itseäni, sinua, avuntarvitsijaa, auttajaa, väkivallan tekijää, uhria....

-Olen pahoillani, että näen sinut sellaisena kuin näen ja pistän sinut tekemään tai kokemaan asioita, joita teet ja koet.

-Annan minulle anteeksi, että niin on, että näen ja koen asian niin, että tunnen niin kuin tunnen.

-Kiitos, että saan mahdollisuuden nähdä asiat toisella tavalla, kiitos että saan mahdollisuuden pyytää ja antaa anteeksi, saada anteeksi, kiitos, että voin oppia hyväksymään erilaisuutta, rakastamaan pyyteettömämmin, syvemmin ja avoimemmin.

Onnellisuus >< elämän haasteet ja muut tunnetilat

Onnellisuuden ihme

Mietin usein, kuinka onnellisuus on riippumaton haasteista, kipuiluista, muista tunnetiloista ja vaikeuksista. Joskus onnellisuus ja hyvä mieli suorastaan kuplii sisälläni, joskus taas muut tunteet ottavat vallan, mutta perusonnellisuus ja mielen rauha säilyvät silloinkin.  Se on sisäinen tunne tai olotila, jossa on hyvä olla, vaikka muut tunteet tai asiat myrskyäisivät minussa tai elämässäni. Onnellisuuden kokeminen ei todellakaan ole ristiriidassa muiden tunteiden kanssa. Ehkä juuri aito erilaisten tunteiden ja mielenmaailmojen tunnustaminen ja salliminen auttavat olemaan onnellinen.

Miten siihen tilaan pääsee? Voiko sitä oppia tai opettaa?

Varmasti sitä voi oppia ja opettaakin. Luulisin, että oppijan täytyy olla valmis ja halukas katsomaan onnellisuuden tiellä olevia esteitä tai asioita uusin silmin, uudesta perspektiivistä ja tekemään uudenlaisia valintoja. Onnellisuuttakin on hyvä katsoa uudelta kantilta ja miettiä, mihin oma onnellisuus perustuu tai mitä oma onnellisuus on ja tarkoittaa. 

Minun onnellisuuteni perustuu itseni syvempien tai laajempien kerrosten tunnistamiseen, tuntemiseen, olemassaoloon ja niiden kanssa elämiseen. Välillä eksyn olemaan onneton, silloin yleensä en ole kosketuksissa itseeni ja siihen jumalalliseen minuun, joka ohjaa ja elää tätä ihmisminua. Jos eksyn Itsestäni kovin kauas, se aiheuttaa minulle vahvaa kaipausta, väsymystä ja kipua ja ei-onnellisuutta.

Luulen, että "rukousharjoitukseni", jonka avulla selvisin lapsuudessa monista pelottavista ja vaikeista ajoista tai irrottauduin kivusta, on auttanut minua pysymään itsessäni ja keskelläni, sieluolemuksessani. Joskus rukous on ollut taukoamaton, hiljaa sisälläni toistuva sanallinen muoto - resitaatio -, joskus se on voinut olla laulua, mantroja. Joskus jonkin valmiin rukouksen mukaan ja joskus omin hapuilevin sanoin. Se on tuonut minut virvoittavien henkisten vetten tykö ja tuonut onnellisuuden tunnetta, kotona olemisen tunnetta. Usein rukous on ollut sanaton hiljainen kaipaus, kurotus henkeen, luojaan ja joskus lähes huuto sisälläni. Lisäksi hiljentyminen, kuuntelu, möllötys, veden virtaus, tähtitaivaan tuijotus, tuulen kuuntelu jne...  
Tajuan, kuinka rikasta ja raikasta sisäinen taajuus ja laajuus on. Aina se ei näy ulospäin, useinmiten kuitenkin sen näkee ja tuntee olemuksesta. 
Onnellisuuden ja sielunmaiseman jakaminen vahvistaa sitä. Runot ja niiden kirjoittaminen ovat vahvistaneet onnellisuuttani. Työni, jonka olen itselleni luonut, saa minut tuntemaan onnellisuutta. Lapseni ovat lisänneet onnellisuuttani. Olisinko onnellinen, jos nämä asiat häviäisivät elämästäni? Tuohon kysymykseen en tietenkään osaa antaa varmaa vastausta, mutta luulen - en siis tiedä - , että löytäisin onnellisuuden kuitenkin lopulta takaisin entisin konstein.

Onnellisuuden ja ilon vahvistamiseen on olemassa paljon erilaisia oppaita ja kursseja. Jokainen opas on luotu kirjoittajan omaan kokemukseen pohjautuen. Innostuneena haluaa auttaa toisiakin löytämään saman, löytämään tasapainoa, onnellisuutta ja iloa. Eri luonteisille ihmisille toimii erilaiset tavat ja työkalut. 
Meditaatio, hiljentyminen auttavat tunnistamaan omia tiloja ja tuntemuksia, siksi rohkaisen ihmisiä kokeilemaan sitä. Kaikille hiljentyminen ei ole helppoa eivätkä kaikki ihmiset osaa sallia itselleen hetkeä tai tuokiota itsensä seurassa. Joskus sallimisen taitoakin pitää harjoitella. 
Sanoisin, että oman tai itselle sopivan tai sopivien onnellistamistapojen etsiminen ja löytäminen kannattaa. Kokeile ihmeessä!

Häpeästä

Kuinkahan monta kirjaa on kirjoitettu aiheesta häpeä? Melko monta ja muutamaa niistä olen lukenutkin. Lukeminen ei ole kuitenkaan muuttanut omaa häpeän tunnettani mihinkään, ei muuttanut sen yksin pohtiminenkaan ja analysointi. Ovat ne toki tuoneet ymmärrystä, mutta häpeä on elänyt minussa tai minua silti. Kauan meni ennenkuin ymmärsin häpeäni määrän ja syvyyden. Missä kaikessa häpeä onkaan näytelmän pääroolissa tai ohjaamassa näytelmää? Niin ja häpeään liittyvä hylkäämisen pelko.

Lapsena ja nuorena punastelin ja häpesin sitten sitäkin. Punastumisesta huomauteltiin tai minua kiusattiin sen takia, mikä tietysti lisäsi häpeää. Monetko kerrat jätinkään koulussa viittaamatta tai vastaamatta punastelevan häpeän takia. Tunsin itseni aivan onnettomaksi ja halusin vajota maan rakoon tai kadota taivaan tuuliin tai katselin vain jalkoihini tohtimatta nostaa katsettani muiden ihmisten läsnäollessa. Pääsin punastelusta vähän eroon vasta yli kolmikymppisenä, edelleen kyllä punastun, mutta en siinä määrin kuin ennen, eikä se lamaannuta tai haihduta minua enää - useinmiten ja on ollut aikoja, jolloin se on vaikuttanut vähemmän elämässäni ja toisia aikoja, jolloin taas enemmän. 

Häpeä on estänyt kommunikaatiota pari- ja ystävyyssuhteissani tai työelämässä. Häpeä estää sanomasta sitä, minkä kokee oikeaksi, tai oikeastaan häpeä kyseenalaistaa oman kokemuksen. Tietysti joskus kommunikaatio estyy muistakin syistä, esimerkiksi ei halua satuttaa toista sanomisillaan tai ei vain löydy sanoja tai tai tai....

Minulla häpeä kulkee käsikädessä hylkäämisen pelon ja syyllisyyden tunteen kanssa ja ne käyvät kehää kovin helposti. Niiden sanotaan olevan matalimpia tunteita ja kuka nyt haluaisi tunnustaa niitä kantavansa, kuinka moni niitä kuitenkin kantaakaan itsessään. Tuntuu siltä, että häpeä on kansainvälisesti yhteinen, yhdistävä tunne.Toivoisin toki rakkauden olevan yhdistävä tunne, mutta kuinka moni kykenee aitoon ja pyyteettömään rakkauteen, vaikka kykenee kyllä tuntemaan häpeää tai syyllisyydentunnetta tai hylkäämisen pelkoa?

Kaikenlaisia tunteita ja niitä aiheuttaneita asioita työstäessäni aloin huomaamaan erityisesti häpeän aiheuttaman vankilan itsessäni. Häpeä on syvemmässä ja tiukemmassa kuin syyllisyys. Syyllisyyden tunnistin paljon aiemmin. 
Häpeä on kuin ihon alainen sitkeämpi ja joustamattomampi iho, kuin pakkopaita ihon alla, enkä pysty liikkumaan, en pysty ajattelemaan tai puhumaan, en pysty näkymään.. Miten siitä pääsee eroon? Sitä ei voi raapia, sitä ei voi repiä irti itsestään, se on näkymätön - ja niin tuhoisa. Se tuhoaa itse- ja omanarvontunnon hyvin tehokkaasti. Monestikohan olen aiemmin ollut lamaantunut häpeän puristuksissa? Suuttumus, nauru, suru ja monet muut tunteet voivat olla häpeän naamioita.

Pelkoakin sen seuralaisena, joka ohjailee minua tietyllä tavalla. Itsestäni kun puhun, hylkäämisen pelko tai sitten toisinpäin - kiintymyksen ja kiinnittäytymisen pelko. En tiedä kumpi on pahempi, hylkääminen vaiko vääränlainen kiinnittäytyminen, että minä jään jumiin johonkin tilanteeseen tai paikkaan, josta en voi päästä pois. Niitä molempia on tapahtunut varhaisessa lapsuudessani ja jossakin ihmissuhteessa ja ne ovat tarttuneet minuun. Vaikka olen kokeillut asian tai tunteen unohtamisen, sen mielestäni pois työntämisen, huomiotta jättämisen tai työstänyt itseäni ja asioitani ja niiden syitä vuosikausia, häpeän tunne on silti pysynyt mukana, minussa - en tiedä tulenko koskaan valmiiksi, mutta hyvällä mallilla luulen olevani nyt - enimmäkseen. Ainakin osaan ja pystyn näkymään ja kuulumaan - enimmäkseen.

Häpeä siitä, että tuntee häpeää tai syyllisyyttä. Voi kuinka paljon turhaa häpeää meihin aiempien sukupolvien ihmisiin onkaan istutettu! Vaikka lapsemme varmasti tuntevat jotakin siitä kauttamme, on onni, että monet nuoret ovat irti pahimmista häpeän koukuista.

Keiden kaikkien häpeää me voimme tuntea? 
Varmaan on sitä opittua ja meihin eri tavoin istutettua, mutta lisäksi on vanhempiemme, yhteisömme, kulttuurimme ja kansakuntammekin tunteet mukana ja jos miettii jälleensyntymisen kantilta asiaa, monen oman inkarnaationkin mukana saatua häpeää. Monimutkainen vyyhti ja juttu eikä sen analysointi muuta asiaa tai tunnetta.

Miten vapautua häpeän tunteesta?

Kaikenlaisia tapoja siitä pääsemiseen kokeilleena ja vuosia asian tiimoilta töitä tehneenä sanoisin, että häpeän tunteesta vapautumiseen on vain yksi lääke: nähdyksi ja kuulluksi tuleminen ja voi mahdoton, kuinka vaikeaa se aluksi onkaan. 

Vähitellen - siitä on mahdoton vapautua kertaheitolla tai teeskentelemällä, että sitä ei tunne. Häpeäähän ei kehtaa tunnustaa - kuten ei kateutta, kaunaa ja pahansuopuuttakaan, jotka voivat kulkea häpeän sisarina ja jotka tosin koen ulkopuolisina tunteina, ne eivät ole ihon alla. Siinäpä melkoinen tunnejoukko, joiden olemassaolo voi kaventaa iloa elämässä ja yleensä elämänpiiriä ja uskallusta elää täydesti! 

Näiden kaikkien kielteisiksi sanottujen tunteiden näkeminen omassa itsessä, ajatuksissa, tunteissa ja niiden tunnustaminen ovat ensi askeleet. Sen jälkeen on tehtävä päätös, ainko kantaa näitä tunteita vielä kauankin vai joko voisin jättää ne pois? Niissähän on se liimapaperi, joten niiden pois tiputtaminen voi olla vaikeaa ja se vaatii aika paljon työtä ja apuakin usein tarvitaan. Liimapaperihan tunnetusti ei oikein ravistelemalla irtoa. Voisi tietysti odotella, että liima kuivuu ja rapistuu ja paperi haalistuu. Olen odotellut, mutta odottelun aika on ollut ohi jo aikoja sitten.

Opittujen toimintamallien ja tunnemallien huomaamiseen tarvitaan peilejä ja irrotaminen tuntuu tarvitsevan myöskin opettelua. Kuinka helposti sitä toimiikaan autopilotilla ja tiedostamattomasti eikä millään osaa toimia toisin - ennenkuin osaa. Harjoittelua, osallistumista, näkymistä, kuulumista juuri sellaisena kuin on - välillä viisaana ja välillä tyhmänä tai tavallisena tai tosikkona tai hupsuna hassuttelijana, rakkaudellisena tai rakkauden nälkäisenä, uteliaana olentona. Onhan se rikkautta, että meitä on niin monenlaisia ihmisolentoja täällä ja kukaan ei ole pelkästään jotain vaan on yhdistelmä monia asioita ja tunteita. Monista elämistä häiritsevistä tunteista voi vapautua vähitellen ja lopulta lentää elämän tuulissa ja jopa ohjata oikealla tavalla itseään elämässä eteenpäin.

Runojeni maailmasta

Mistä runoni alkoivat?

Mietiskelin joku aika sitten, mistä runoni alkoivat. Olin kai alle 10-vuotias ja löysin kotoa Eino Leinon runokokoelman. Kirjan etusivulla oli kirjoitus, jossa sanottiin sen olevan palkinto runonlausuntakilpailussa. Äitini, joka oli kuollut ollessani ihan pieni, oli osallistunut kilpailuun ja saanut kirjan palkinnoksi.

Niinpä aloin lukea runoja ja rakastuin runoihin. Lausuin niitä itsekseni: "Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysi kuu, kesäyön on onni omanani, kaskisavuun laaksot verhouu...". Olihan se kai vähän vaikeaselkoista lapselle, mutta rakastin niitä. Luin paljon muitakin runokirjoja. Eino Leinon lisäksi suosikkeihini kuuluivat Uuno Kailas, Saima Harmaja, Pablo Neruda, Kahlil Gibran, Tommi Taberman. 

Runot elivät minussa, minä elin runoissa ja elin myöskin romaaneissa, tarinoissa. Ne olivat ihmeellisiä maailmoja. Kirjastoauton runo- ja tarinakirjat tulivat luetuiksi. 

Kokeilin kirjoitella lapsena ja teininä jotain itsekin, mutta ne kirjoittelut ovat hukkuneet matkan varrelle. Taisinpa tehdä laulujakin joistain niistä, joita laulelin ihan vain itselleni ja pidin ne salassa muilta.

Vuosituhat vaihtuu
 
Uudelleen aloin kirjoittaa vuosituhannen vaihteessa - ahdistuksesta, väsymyksestä, tarkoituksettomuudesta, etsimisestä, kaipuusta. Olin hukkumassa silloiseen elämääni. Onneksi löysin pelastuslautan, runojen ääret.
Runot putkahtelivat ja putkahtelivat, aluksi hyvinkin täynnä ahdistusta, jota tunsin niihin aikoihin.

*

Haluan sulkea itseni pois ympäristöstä.
Haluan sulkea itseni pois sinusta, sulkea silmäni sinulta Elämä.

Joskus kuolema kutsuu voimakkaammin,

kuolemaan elämälle, uudelle syntymälle.

Joskus vielä olen valmis kuolemalle,

joskus siirryn uuteen elämään

tämän elämän kautta.

Joskus lennän elämän ulottuvuudesta uuteen ja kasvan –

kasvan uusiin aikoihin,

uusiin elämän kiertoihin,

uusiin ulottuvuuksiin.

Muutun näkymättömäksi itselleni ja toisille.

Olen minua piilossa.

Olen sinulta näkymätön,

katsot lävitseni, mutta et näe minua.

Minua ei ole, koska minulla ei ole syytä olla.

Silti syy on syntymässä, ennen syntymää valinnassa,

syy on siinä, että valitsin syntyä – tähän hetkeen,

vaikka koin itseni raskaaksi,

vaikka koin itseni olemattomaksi.

Syy on syntymän ihmeessä,

syntymän, joka vie minut lähemmäksi kuolemaa.

Elämä ja kuolema ovat veljet keskenään,

siskot, jotka eivät eroa toisistaan.

Kuolema ja syntymä ovat joka hetkessä –

tässä ja nyt – aina –

ja silti elämä kantaa.

Elämä kantaa minua ja kuolemaa,

elämä kantaa minut uuteen,

jossa on vain elämä – kiertokulku joka on,

jossa kierrän omalla kaarellani

loitoten ja lähentyen,

kuollen ja syntyen.

Minä olen elämän kiertokulku.

 Vähitellen aloin löytää tien ulos omasta vankilastani ja valo lisääntyi, tuli lisää sävyjä, iloa, onnea, ylistystä, julistusta, neuvoja, innostusta, ihmettelyä. Runojen mukana olen syntynyt uudelleen ja niistä syntyy jotain uutta.

*

Hiljaisuudessa minä kuiskaan sinulle:
Niin - on uusi päivä,
syntyminen tähän päivään
vapaana eilisestä. 
Tänään sinulla on 
uusi mahdollisuus
täyttää tämä päivä
kaikella sillä,
mistä olet haaveillut.
Tänään....

*

Aloitin uuden luvun kirjassani,
elämässäni.
Se on selkeä ja hyvä,
onnellinen ja täynnä kiitosta.
Uusi luku on kirjoitettu
kultaisin kirjaimin
minuun 
sieluni kädellä.
Se on kirjoitettu selkeästi 
ja lempeästi
- siunaten minut ja polkuni
ja kaikki, joita kosketan.
Uusi luku on alku
uudenlaiselle olemiselle
ja silti olen tässä 
niin kuin ennenkin.
Olen tässä - täynnä ihmetystä,
kunnioitusta, rakkautta.
Olen tässä
*
Nii-in, sellaisia mietoksia runojeni syntymistä. Nähtäväksi jää, mitä vielä runojen ja tarinoiden tiimoilta on odotettavissa. Toivottavasti jotain uutta ja kiehtovaa.