Wednesday, February 10, 2016

Kevättä ilmassa

Kevättä ilmassa vaiko syksyä? Vettä on satanut jo monta päivää ja harmaus on syksyn luokkaa. Keskustelin eilen jonkun kanssa ja kuulin sanovani, että näin syksyllä - meni hetki ennenkuin tajusin, että hupsista vaan, nythän onkin kevät. Syksyllä monet meistä kääntyvät sisäänpäin entistä enemmän ja tällainen harmaa sateinen syksyltä tuntuva sää tuntuu vahvistavan sisäänpäin käpertymistä.

Kevät silti on ja elämä heräilee luonnossa ja ihmisetkin alkavat heräillä talvihorroksesta, kaduilla kulkiessa joku erehtyy jo hymyilemäänkin kohdatessa. Hymyjä ja tervehdyksiä on helppo viljellä ja se luokin mukavan olotilan itseen. Olisipas tosi hienoa, että me suomalaisetkin ottaisimme tavaksemme tervehtiä myös tuntemattomia. Jollekin sellainen tervehdys saattaa olla ainoa asia, mitä hän kuulee päivänsä aikana toiselta ihmiseltä ja se saattaa pelastaa hänen päivänsä. Ystävällisyys ja läsnäolo hetkessä tuntuu itsestäkin hyvältä. 

Asustelin Coloradossa muutaman vuoden ja siellä myös tuntemattomien tervehtiminen oli tavallista, palattuani takaisin Suomeen, jotain tuntui puuttuvan - tuntemattomille annettava ystävällisyys. 
Aamulenkillä iäkkäämmät ihmiset yleensä tervehtivät. Miksihän se on niin, että vain iäkkäämmät? Johtuuko se iän mukanaan tuomasta häveliäisyyden tai kiireen vähenemisestä? Eihän tervehdys tai juttelukaan ventovieraan kanssa lisää kiirettä tai siinä ei ole mitään hävettävää. 
Onko osallisena ystävällisyyden puutteeseen pelko, että toinen tarttuu takkiin eikä hänestä pääse eroon, jos sanoo hymyillen jonkin ystävällisen sanan? 

Mörnötys (suomeksi sisäänpäin kääntyminen) on maan tapa. Voisiko sitä muuttaa kokematta oloaan uhatuksi tai hävettäväksi? 

Mitäpä jos me kaikki kokeilisimme viikon ajan tervehtiä tutut ja tuntemattomat - edes muutaman ihmisen edes muutaman päivän aikana? 

Liittyisitkö kokeiluun, ottaisitko haasteen kevään kunniaksi?

Tuesday, February 2, 2016

Ajatuskuvioita ja -fraktaaleja

Ajatuskuvioita ja -fraktaaleja: 
Mietiskellesäni taas kerran sitä mikä tai kuka minä olen aloin pohtimaan - taas kerran - aitoutta, aitona minuna olemista. Rohkeus ja taito olla aito itse, ihminen ja kohdata aitoja ihmisiä. Mitähän se aitous oikein onkaan? 

Omaa aitouttani olen pohdiskellut pitkin elämääni. On ollut ja edelleen on aikoja, kun tutkailen, mitä oikeastaan olen ja ajattelen, kuinka tunnen. Monesti se on ollut piilossa muiden asioiden tai töiden verhon takana ja olen saanut oppia raottelemaan ja availemaan verhoja, että olisin löytänyt aidon minut. Aito minä ei tarkoita sitä, että olen muuttumaton ja aina samanlainen.

On aikoja, jolloin olen tällainen ja sitten on aikoja kun olen toisenlainen - paljon riippuu hetken dynamiikasta, millaisena olen siinä. 

Vaikka perusolemukseni ja uskomukseni ovat melko vakaita ja myönteisiä, asiat ja tilanteet muuttuvat ja minä muutun niiden mukana. Tuntuu hyvältä olla joustava ja muuttua tilanteen mukaan, kun vain pidän huolen, että pysyn minuna, uskollisena ja totena itselleni ja hyvinvoinnilleni. Minun hyvinvointini ei voi vahingoittaa muita, joten se on hyvä tavoite. Voin yleensä melko hyvin, vaikka fyysisiä ja tunnepuolen haasteita riittää matkalla. 

Nauru ja monenlainen viaton hassuttelu on kuulunut olemukseeni kaiketi aina  ja sitten taas vakavuus ja syvällisyys, henkisyys. Teini-iässä taisin olla aika teatraalinen ja toisaalta olin hyvin ujo ja arka, tunsin myös epäoikeudenmukaisuuden kolahdukset melkoisen vahvasti. Teini-iässähän oma keho, hormonit ja maailmankuva muuttuvat vauhdilla ja se aiheuttaa monenlaisia tunteita. Jotkin tunnekokemukset vahvistuvat kuin turbobuustin saaneina. 
Aikuisiässä olen päässyt enemmän tasapainoon omien tunteideni kanssa. Yletön ujous on hälvennyt. En olisi voinut kuvitellakaan vetäväni mitään kursseja tai tapahtumia nuorena, vaikka toiminhan minä kerhonohjaajana 4H:ssa omalla kylällä lyhyen ajanjakson. Nykyisin nautin suunnattomasti meditaatioiden ja kurssien vetämisestä tai ohjaamisesta. Se tuntuu oikein nautinnolliselta ja mukavalta eikä arkuudesta ole tietoakaan!
Oikeudenmukaisuuden tavoittelu tuntuu olevan kovasti edelleenkin osa elämääni. Oikeudenmukaisuus toisille, kunhan muistaisin olla oikeudenmukainen itsellenikin. 

Aitouteeni kuuluu myös se, että tunnistan ja tunnustan omia haasteitani, vaikeuksiani. 
Välillä vanhat traumaperäiset tunnetilat ja ajatuskuviot iskevät ja puskevat päälle, usein salakavalasti, niin että ne huomaa vasta viiveellä ja silloinhan sitä onkin jo suossa. Onneksi suossani on nykyisin sen verran kiinteät reunat, että pääsen sieltä pois. Joskus se on oja eikä suo ja joskus sen ojan yli pitäisi päästä tai sitten ojan pohjalta pois, jos olen sinne pudonnut. Onnekseni minulla on luotettavia ystäviä ja auttajia, joiden avulla pääsen pois, jos en itse jaksa tai osaa. 

Ojan pohjalle putoamisesta ja siitä selviämisestä sekä siihen liittyvistä ajatuksista ja tunnetiloista on konkreettinen muisto varhaislapsuudestani ja siinähän sitä ihmettelemistä riittää oikeudenmukaisuuttakin ajatellen: Meidän kotitalon takana oli pieni suo ja siellä isä oli kaivanut ison ojan, että suo kuivaisi. Oja oli pienelle tyttöselle leveä ja syvä, täynnä muraa, mustaa, pehmeää, upottavaa, sottaavaa mutaa. Juostiin veljieni kanssa siellä ja veljet isompana hyppäsivät yli. Minä pysähdyin ojan reunalle ja pelkäsin hypätä, kun ajattelin tipahtavani mutaiseen syvään ojaan. Veljet toisella puolella yllyttivät hyppäämään ja ilkkuivat tyttöyttäni ja pienuuttani ja lähtivät lopulta juoksemaan metsään. Minä halusin heidän mukaansa, mutta se oja - lopulta hyppäsin - ja putosin - syvälle - hieno keltainen kesämekkoni oli murassa, minä olin yltäpäältä mudassa - enkä päässyt pois ja veljet olivat jo juosseet tiehensä. Miten minä sieltä pääsisin pois? Yritin kiivetä tai rämpiä ojan reunaa, mutta se oli liian korkea ja liian pehmeä - en päässyt. Itketti - sitten lähdin rämpimään ojan pohjaa vähän matalampaan kohtaan ja lopulta pääsin pois. Menin sisälle - isä huomasi minut ja alkoi pauhata minulle (moittia minua), kun olin niin sotkuinen, mutta ei veljilleni (en ainakaan kuullut hänen moittivan veljiäni), jotka usuttivat hyppäämään ja jättivät sinne. En saanut sanottua mitään. Mutta minä pääsin pois ojasta! - ihan itse tai ainakin muistan niin - olisihan isä voinut kehua minua siitä, mutta hän ei siinä tilanteessa osannut tai ymmärtänyt. No minä pääsin sieltä itse pois ja se antoi vahvan kokemuksen selviämisestä, pärjäämisestä, vaikka kannustus jäikin uupumaan.

Usein tarvitaan ystäviä tai auttajia auttamaan meitä negatiivisuuden ja ikävien kokemusten nostattamien tunteiden tai taloudellisten vaikeuksien ojasta ja suosta. Kun löydän tarpeeksi työkaluja ja olen noussut tarpeeksi monta kertaa sieltä pohjalta, niin pärjään pitkälle itsekseni.

Edelleen tarvitsen toisia ihmisiä, ystäviä ja auttajia, edelleen haluan olla toisille tarvitsijoille apuna tai esimerkkinä, elämällä omaa elämääni aidosti ja lahjomattomasti, oikeudenmukaisesti minuna.