Millainen ihminen on ihanne hoidettava?

Annan usein ihmisille hoidoissa kysymyksiä pohdittavaksi ja ajatuksia mietittäväksi. Saamme hyviä keskusteluja ja pohdiskeluja aikaiseksi ja hoitojen jälkeen moni jumittava olotila ja asia avautuvat uudelle ymmärryksen tasolle. 

Sain itse hyvän kysymyksen, millainen ihminen on ihanne hoidettava.
 
Olen vuosien saatossa huomannut, että antoisinta on hoitaa ihmistä, jonka kanssa hoitotilanne on vuorovaikutteinen ja aktiivinen. Hoidon vaikuttavuudelle on tärkeää, että hän itse hakeutuu availemaan jumejaan. Toisen painostama ihminen harvoin ottaa vastuuta omasta olotilastaan. Ihminen, joka huomaa omat juminsa ja tiedostaa, että kehon, mielen ja tunteiden välillä on yhteys ja etsii apua vointinsa tasapainottumiseen, löytää avun. Jos ihminen ei huomaa omien toimien, tunteiden, ohjelmien ja ajatusten aiheuttavan ongelmia jollekin elämän  osa-alueelle, avun mahdollisuudet ovat hyvin kapeat, ja hän joutuu kerta toisensa jälkeen etsimään tukea.
 
Hoidettavan tahtotilalla on suuri merkitys siihen, miten hoito vaikuttaa tai että saadaan pysyvämpiä vaikutuksia aikaan. Hoidoissa on mahdollista saada vapautumista ja avautumista alkuun. Kun hoidettavalla on tarpeeksi voimakas tahtotila uudenlaisen vapaamman olotilan löytymiseen ja sen ylläpitämiseen myös hoidon jälkeen, hän voi saavuttaa sen. 
Monet asiakkaani ottavat kopin ja he alkavat tekemään asioita oman olotilansa, kuntonsa ja terveytensä eteen. Kun he alkavat kantaa vastuuta omasta voinnistaan ja tunnetiloistaan selkeämmin ja järjestelmällisemmin, huomaamme hyvin nopeasti, että kehon ja tunteiden tasapaino alkaa löytyä ja elämä sujuu mukavammin ja hoitojen tarve vähenee. Hoidon aikana pohdiskelemme kehon ja tunteiden tiloja ja sitä, mistä ne ehkä juontavat juurensa ja hoitoon tullut alkaa itse tekemään muutoksia esimerkiksi ravintoon, liikuntaan, oman ajan ottamiseen, hengityksen tiedostamiseen, tunteiden tunnistamiseen ja niiden vaikutukseen kehoon tai päin vastoin, hän alkaa nopeasti löytämään pysyvämpiä olotilan parannuksia.

Uhrimielen romukoppaan heittäminen auttaa valtavasti. Se, että tietää voivansa itse tehdä jotakin, vaikka joskus hyvin pieniä muutoksia tai tiedonhankintaa, alkaa valo paistamaan ongelmien seassa ja ne alkavat keventyä.
On toki olemassa hyvin voimakkaasti fyysisiä työtehtäviä, jotka vaativat veronsa ihmisen fysiikasta ja silloin teemme sen, mitä kulloinkin voimme, löysytelläksemme työn aiheuttamia vaivoja. Joskus vie aikansa, että työtehtäviä voi muuttaa omalle keholle paremmin sopiviksi. 

Kärsivällisyys ja sinnikkyys ovat tarpeellisia. Uudenlaisten ajattelu- ja ilmaisutapojen saavuttamiseksi tarvitaan omien toimintamallien huomioimiskyky, tunnustaminen ja päätös toimia toisin. Ne muuttuvat pysyviksi vasta, kun ihminen käärii hihat ja alkaa opettella huomaamaan huonosti toimivat tapansa ja harjoittelemaan uudella tavalla toimintaa. Se on kuin kävisi kuntosalilla tai harjoittelisi soittamaan jotakin soitinta. Harjoitus tekee mestarin. 

Elämäntarkoitusta metsästämässä

Juttelin erään ystävän kanssa ja hän puhui elämäntehtävästään, kuinka hän on tehnyt kyseistä työtä koko elämänsä ja rakentanut sitä, sen varaan. Nii-in, mikä se kenenkin elämäntehtävä on, kuka mitäkin on täällä tekemässä ja mistä haluaa tulla muistetuksi.  Kyseinen ystävä tekee tärkeää työtä ihan isommassakin mitassa ja silti jäin miettimään…. tahtooko hän oikeasti tulla muistetuksi siitä vai mistä?

Mistä minä tahdon olla ja tulla muistetuksi?

Mikä on minulle tärkeää? 

Kuka ja ketkä ovat minulle tärkeitä? 

Kenelle minä olen tärkeä? 

Kenelle minä haluan olla tärkeä? Erityisen tärkeä? 

Milloin ne asiat ovat minulle tärkeitä, milloin tahdon olla tärkeä tai merkityksellinen rakkailleni?

Tahdonko vanheta yksin? 

Kenen kanssa tahtoisin elää? 

Millaisen ihmisen tai millaisten ihmisten kanssa tahtoisin elää elämääni? 

Millaisia ihmissuhteita tahtoisin matkalleni? 

Millaisella mielellä tahtoisin kulkea elämääni? 

Minkä tahtoisi ohjaavan elämääni ja minua elämässäni?

Miten tahtoisin kuolla sitten joskus, milloin tahtoisin kuolla? 

Ketä tahtoisin olevan lähelläni kuolemani hetkellä? 

Miten tahtoisin elää seuraavaa elämääni, jos sellaista tahdon?

Niin paljon kysymyksiä asiaan liittyen ja lisää löytyy, kun vain hiukkasen pysähtyy kysymään. Moneenko niistä osaan vastata juuri nyt?

Olen miettinyt näitä kysymyksiä koko ikäni. Kysymyksetkin ovat matkan varrella kasvaneet ja muuttuneet hiukan. Useisiin noista kysymyksistä on löytynyt vastaus, joka on pysynyt koko ajan samana, moniin on vastaus myös muuttunut, kun olen kasvanut ja elämässäni kulkenut.

Hyviä kysymyksiä pistämään asioita tärkeysjärjestykseen:
Mitä tahtoisin tehdä, jos minulla olisi vain puoli vuotta elin aikaa, kolme kuukautta tai ehkä vain kolme viikkoa? Mikä olisi silloin tärkeää? Mikä painaisi vaakakupissa? 

Millaisella aikavälillä tahtoisin, osaisin ja uskaltaisin tehdä muutokset elämääni, että eläisin sellaista elämää, kuin juuri nyt tahtoisin elää?

Voih..., lisää kysymyksiä ja voi miten hankalaa voikaan olla löytää rehellisiä tai itselle ”oikeita” vastauksia mielen tai sydämen syvyyksistä.

Usein olen huomannut, että vastauksia ei ole todellakaan helppoa löytää. Meitä ei ole opetettu kuuntelemaan itseä ja omia mielen tai kehollisia tuntemuksia. Monet meistä on opetettu päinvastoin tottelemaan ja miellyttämään, suorittamaan ja ehtimään…

Meidät on opetettu myös kulkemaan vanhempien, opettajien, kasvattajien viitoittamaa tietä niin pitkälle, että omat kiinnostukset ja tahto on hukkunut, ja jos kysytään, mitä tahdot elämältäsi, niin vastaus voi olla jotain muuta kuin oikeasti tahtoo tai että - en tiedä.

Surullista, kuinka olemme vieraita itsellemme, kuinka vieraita meidän omat kiinnostuksen ja innostuksen kohteemme voivat meille olla. Kuinka hankalaa saattaakaan olla aloittaa tutkimusmatka itseen. Edessä on niin paljon kuoppia ja kiviä, verhoja ja sumua, joiden siirtäminen ja häivyttäminen vaativat paljon yritystä, jaksamista, ymmärrystä, uteliaisuutta ja lopulta innostusta.

Kuitenkin, kun matkalle tulee lähteneeksi, sitä ei voi enää keskeyttää, sielu ja sydän puskevat itsensä läpi esteiden. Tällä matkalla peilaus, apu ja tuki ovat tarpeen – onneksi niitä on tarjolla ja saatavana kaikille.

Onneksi meillä kaikilla on tarpeeksi aikaa selvitellä oman elämän kysymyksiä, oman elämän tärkeysjärjestyksiä, juuri niin kauan kuin tarvitsemme – jos tahdomme.

Siispä tätä kysymysten ja vastauksien etsimisten matkaa jatkaen, jakaen, rakastaen, uteliaana edeten…

Hiljentäminen, hengittäminen

Mietiskely, möllötys, hiljentyminen, pysähtyminen, meditaatio...

Monta nimeä rakkaalla lapsella. Kaikki kuvaavat samaa asiaa eli aikaa itselle ja hiljaisuudelle, josta kaikki oleminen ja tekeminen kumpuaa.

Mikä on sinun tapasi ja aikasi hiljentyä, hiljentää tahtia, löytää omaa aikaa ja tilaa olla?

Minun hiljentymistapani on vaihdellut eri aikoina. Olen pysähtynyt hengenvedon ajaksi ja mennyt taas, olen istunut tuntikausia meditaatiossa hiljaisuuksineen, äänineen, mantroineen ja rukouksineen, olen katsonut tähtiä tai pilviä taivaalla, veden liikettä järvessä tai joessa, puiden heilumista tuulessa, kukan kauneutta niityllä, olen tehnyt töitäni hengitellen. 

Hengittäminen on tehokas tilan antaja itsessä. Hengityksen tarkkailu muuttaa hengityksen tahtia ja syvyyttä automaattisesti. Hengityksen huomaaminen, huomioiminen onnistuu mitä tahansa tehdessä, mutta sen unohtaa niin helposti, kun keskittyy ja uppoaa kiireeseen tai tekemiseen. 
Tietoinen hengitys hiljentää mieltä ja kehoa miellyttävästi ja jokaiseen tilanteeseen sopivasti. 

Olen joutunut opettelemaan hengitystä hartaasti, kun olin useissa vaiheissa elämää hallinnut tai unohtanut hengityksen minimiin. Äänijuttuja, ääniterapiaa, sound healingiä opetellessa ja käyttäessä hengitys on kaiken keskus. 

Kun muuta en voi, voin aina hengittää ja tuntea hengitykseni kehossani. Keho hengittää automaattisesti niin kauan kuin siinä riittää elämää. Voin laskea sisään ja uloshengitystäni tai vain tarkkailla, tuntea ilmavirran kulkevan sieraimistani keuhkoihini ja takaisin ja siinä hetkessä on kaikki. 

The Work eli Sisäinen Työ ja vapautusprosessi

Olen nähnyt parin viikon sisään aika monen kaverin postaavan naamakirjaan tämän ohjelman: Docventures: The Work. En lähtenyt sitä katsomaan ihan heti tarkoituksella, tuntui, että en ollut valmis. Nyt kuitenkin katsoin. Ohjelman Työ muistuttaa minua vahvasti prosessista, jonka itse elin läpi 2008-2009 psykoterapiakoulutuksissa, johon osallistuin. Työ eli metodi oli hiukan erilaista ja kuitenkin hyvin samanlaista. Prosessia on vaikea kuvailla sanoin. Tuo ohjelma antoi hiukan osviittaa. Aivan samalla tavalla kuin ohjelmassa jokaisen toisen osallistujan tarina ja Työ laukaisi itsessä omia juttuja pintaan ja käsiteltäväksi, tullakseen puretuksi nähtynä ja kuultuna. Koulutuksessa meitä oli 12 osallistujaa ja kaksi opettajaa. Meillä opiskelijoilla ja prosessiin osallistujilla oli hyvin erilaisia lähtökohtia ja monta tarinaa, useampi jo valmis psykoterapeutti, lakimies, pari joogia, akateemikkoja, duunareita, seksuaalinen hyväksikäyttäjä, seksiaddikti, raitistunut alkoholisti, pari entistä narkkaria, ns. narsisti jne. Kaikilla mukana olleilla oli taustalla jonkinasteisia traumoja: lapsuudessaan fyysistä ja seksuaalista hyväksikäyttöä ja väkivaltaa, hienovaraisempaa henkistä väkivaltaa, manipulointia, arvostelua, hylkäämisiä, menetyksiä ja monta muuta, ja sitten ihan helpon kuuloisia kokemuksia, kuten tuossa ohjelmassa nuorella miehellä, kun lapsi ei osannut ja isä halveksi ja hylkäsi poikansa käskemällä äidin luo. Se helpommaltakin kuulostanut tapahtuma oli saattanut jättää syvät jäljet ja lukot kokijan mieleen ja tunteisiin.
Jokaisella meistä koulutukseen osallistuneilla oli tarve ja halu päästä omista lukoistaan ja peloistaan eroon ja toisaalta monella oli pelko, miltä se näyttäisi omalla kohdalla.
Työni traumojeni avaamisessa jäi kesken puolitoista vuotta kestäneessä koulutuksessa ja olen joutunut tai saanut jatkaa sitä eri tavoin sen jälkeen. Itse asiassa koulutuksen viimeisessä intensiivijaksossa koin jonkin asteisen uudelleen traumatisoitumisen, jota olen joutunut purkamaan toisilla menetelmillä sen jälkeen, kun tajusin tilanteen. Haarniskan murtaminen saattaa näyttää helpolta kaukaa katsottuna, mutta useilla meistä se on tosi tosi tiukassa. Murtumisen jälkeen minulla seurasi häpeän tunne, koska olen kasvanut häpeään ihan pienestä pitäen, ehkä jopa edellisistä sukupolvista tai elämistä. Sitä häpeää piti työstää sen noustua pintaan. Kuitenkin häpeää suurempana jokaisen murtumisen tai avautumisen jälkeen tuli vapauden tunne, ikäänkuin olisin herännyt jälleen elämään ja tuntemaan.
Vanhoihin kaavoihin on turhan helppo pudota takaisin ja tuollaista Työtä olisi hyvä päästä ajoittain tekemään uudelleen. Ainakin minulla on ollut tarve siihen, ehkä on ihmisiä, jotka osaavat pitää itsensä avonaisena kerran avauduttuaan.
Ohjelman katsominen nosti pintaan jälleen monia tunteita, jotka ovat olleet uinumassa. Tiedän, että saan ja voin purkaa niitä ajan kanssa turvallisesti, kun oikea hetki koittaa.

https://areena.yle.fi/1-4353896

Kosketus

Karu, koskematon koskettu,
paljas verhottu pintani.
Avaudun kokemaan, tuntemaan
sinut
elämä.
Avaudun haistamaan ja maistamaan makeutesi, karvautesi,
suloisen nektarin,
joka suolaisen makeana minussa virtaa.
Vähitellen virtani alkaa soljumaan
ja ravitsee minut,
ravitsee kosketukseni,
kasvattaa kaipaukseni ehjäksi,
tuo minut kotiin,
josta en ollut lähtenytkään.

Karuus on syntynyt kosketuksen puutteesta.
Kosketus on tärkeä,

kosketan, kosketan, kosketan,

että osaisin antaa sinun
elämä koskettaa minua,
että osaisin antaa sinun rakkaani
koskettaa minua
lempeästi, hellästi, runsaasti,
että osaisin antaa runsauden kasvaa virraksi,
vahvaksi, ehjäksi, täydeksi,
että osaisin ottaa sinut vastaan
rakkaani - elämä.
Henki minussa vastaa kosketukseen,
koskettaa, tuntee ja virtaa vuolaana
ryöpyten huuhtelee karut korvet kosteiksi
pehmeiksi elämän lähteiksi.

Aivot ja kosketus, ihon aivot

Omaan valoon juurtuneena

Kirjoittelen ja puhun usein minä-muodossa, koska parhaiten voin puhua siitä, mitä ja miten olen kokenut ja koen asioita, tai asioista, jotka olen elämässäni todeksi havainnut.

Olen kokenut monenlaisia asioita, ilmiöitä ja tiloja tietoisen henkisen tieni aikana – aikaa on kulunut noin 20 vuotta. Olenhan minä hengittänyt ennenkin – vetänyt Henkeä sisään ja puhaltanut sitä tai antanut sen virrata ulos eli Hengen tai Tietoisuuden valo on vaikuttanut minuun, vaikka en ole niin tietoinen aina siitä ollutkaan. On tarvittu paljon aikaa, ns. virheaskelia, turhautumista, tunnetyöskentelyä, energiaa ja tahtoa katsoa omia varjoja ja pimentoja, joita lisääntyvä valo on nostanut näkyviin. Joskus se valokin on ollut vain varjona tai häivähdyksenä jossain piilossa.
Valo on sytyttänyt ymmärrykseni ja tietoisuuden valo kasvanut, minä olen juurtunut vähitellen tietoisuuden valoon ja tämä kehoni, joka kantaa sitä valoa, on kokemusten tutkailun ja tajuntaa laajentavien valokokemusten avulla puhdistunut ja vahvistunut kestämään kaiken sen avautumisen ja laajenemisen. Kehon ja mielen on oltava yhteistyössä valon kanssa, muuten keho palaa ja väsyy ja mieli järkkyy.

Lähdin melkoisesta loppuun palamisen tilasta uudelle tietoisuustielleni, ihan niin kuin monet muutkin ihmiset ovat tehneet. Materiaalinen maailma ja menestys eivät enää tuoneetkaan tyydytystä ja iloa ja niiden perässä juokseminen ei enää ollutkaan vaihtoehto. Kun ilo häviää elämästä ja tekemisestä, on aika katsoa, mihin ilon valo hävisi, sillä ilon valo on sielun valoa se on inspiroitumista ja innostusta.

Siitä ilottoman maailman valottomasta kurimuksesta oli tie pois. Se tie alkoi ensin vain hengittämällä, kirjoittamalla tunteita, tuntemuksia ja ajatuksia sanoiksi ja lukemalla, sitä vauhditti Reiki eli Korkeamman Tietoisuuden ohjaama elämänvoima ja valo – sitähän Reiki on kirjaimellisesti. Rämmin ja kömmin ja lopulta lensin pois ilonvalottomasta syöveristä. Monenlaisia juttuja sain, saan edelleen, tehdä ja välillä jumitella pitkiäkin aikoja paikallaan, vaikka hyvin nopeasti alkoi valo ja ilo loistaa, kun sain kuormittavan ja stressaavan elämäntilanteen purettua ja muutettua sekä alun uuteen lähtemään vauhtiin. Henkisten asioiden tutkailun lisääminen oli itselleni tärkeä askel. Henkiset asiat ovat valoa ja se valo on sisällä itsessä – se on Itse - niin kuin se on ulkoinenkin isompi Tietoisuus Itse tai jumaluus, kuinka kukakin asiaa haluaa kutsua.

Vuosien varrella on näkyviini ilmaantunut monenlaisia ihmisiä, ilmiöitä ja opettajia. Suurin osa ilmiöistä on olemassa ja opastamassa ilonsa ja valonsa hukanneita ihmisiä, etsijöitä, etsijöiden oman valon äärelle, vaikkakin toisistaan poikkeavin menetelmin.  Ihan kaikki opettajatkaan eivät ole vielä saaneet juuriaan tiukasti omaan valoonsa, mutta hyvällä tiellä hekin ovat ja joskus täytyy opettaa sitä, mitä itse tarvitsee oppia.
Joissakin suuntauksissa on opettajan sana laki ja ainoa totuus. Sellaisissa ilmiöissä ei tunnu olevan tilaa oppilaiden valon ja voiman itsenäiselle vahvistumiselle. Ehkä me ihmiset olemme hyvin erilaisissa kohdissa ja tietoisuuden tiloissa elämänpolullamme ja tarvitsemme joskus tiukkoja suitsia ohjaajiltamme tai ehkä meistä osa on sellaisia, että löyhempi ohjaus ja oman valon etsintä ja vahvistaminen lukemattomien omien kokemusten ja tutkailujen avulla ovat parempi tapa.

Koen, että on tarpeellista olla useammanlaisia tapoja löytää valo ja juurtua siihen tai siinä. Valo on kasvualusta, sen on kaste, joka ravitsee nälkäisen mielen ja sielun. Valo on pyyteetöntä rakkautta tai toisinpäin; se on rakkauslaulu ja -sointu, joka hivelee ja sivelee sielumme kieliä ja kasvattaa sisäistä viisastamme, auttaa näkemään, kuulemaan, tuntemaan, ymmärtämään ja tietämään. 

Ihmiseksi ovat sielumme tänne syntyneet ja ihmiseksi saamme opetella kasvamaan ja tulemaan. Henkiä - ja sieluja - olemme aina, nyt ihmisen vaatteissa, ihmistemppelissä, ihmispelissä maaplaneetalla. Ihmisyys on kaunista. Ihmisyyteen kuuluu keho, mieli, tunteet ja suhteet, ihmiskokemukset. Ilman sinua minua ei olisi, ei olisi tällaisena kuin sinä minut näet. Sinä autat minua valollasi näkemään ja tuntemaan itseni tällaisena hyväksytyksi ja rakastetuksi, todelliseksi. Minä autan sinua näkemään ja tuntemaan sinut sellaisena hyväksytyksi ja rakastetuksi, todelliseksi. – Ilman sinua minua ei olisi tällaisena ja ilman minua sinua ei olisi sellaisena, jona sinut näen, tunnen ja koen. Se on kaunista ja kun se on kaunista, se on valoa, se soi ja vahvistaa meitä molempia.

Jos en näe sinussa sielusi valoa, katson uudelleen, arvioin uudelleen, tunnustelen uudelleen, kutsun uudelleen; olet saattanut hukata sielusi valon ja silloin se, että minäkin etsin sinusta sitä, auttaa sinua löytämään ja vahvistamaan sitä. Joskus minun on lakaistava tietoisuudestani roskia, työnnettävä verhoja sivuun eli työskenneltävä omien tunteiden, oletuksien ja ajatuksien kanssa, että alan taas nähdä sen valon, jota olet. Sinä saatat joutua tekemään sitä samaa minun kanssani, nähdäksesi sen valon, jota minä olen. Autamme toisiamme juurtumaan siihen kummankin omaan valoon, joka on osa isompaa ja ikuista valoa.

 Kun juurrumme ihmisinä sielun valoon ja kun sielumme juurtuu ihmiseen meissä, saamme sen kokemuksen ja kohoamisen kehoissamme, jota tulimme tälle planeetalle etsimään ja kokemaan.

Matka - valomatka, elämä - on kovin kiehtova, vaikka välillä se voi olla raskas ja vaikea. Tunnelin päässä Itsessämme näkyy valo, joka me olemme ja tunneli onkin vain tie oman valon löytämiseen ja siihen juurtumiseen. Eikä kehomme aina tarvitse kuolla ja hajota löytääksemme valon. Elämä on prosessi Hengestä sieluiksi ja olennoiksi, jotka tiedostavat sielun ja hengen valon meissä kaikissa.

Menestys ja merkityksellisyys, Elämänkaaren menestyksiä.

Me ihailemme - minä myös - monia ihmisiä, jotka ovat monella yleisellä mitalla mitattuna menestyneitä. Niin monet ihmiset ovat "saavuttaneet" elämässään jotain, mitä ovat pyrkineet saavuttamaan ja se on luonut heille merkityksellisyyttä ja tyydytystä omasta elämästään tai omaan elämäänsä, he ovat menestyneet elämässään. Menestyksen ei tarvitse tarkoittaa suuria rikkauksia, vaikka voi se sitäkin olla.

Tiedän ihmisiä, jotka eivät osaa olla tyytyväisiä elämäänsä ja saavutuksiinsa, vaikka ulkoapäin katsoen asiat näyttävät menneen todella hyvin ja elämänkirjaan on kertynyt hyviä ja monipuolisia asioita ja kokemuksia. Itsekin olen ollut yksi heistä, joille mitkään omat saavutukset eivät riitä menestykseksi, joita osaisi arvostaa. Mutta silmiäni ja ymmärrystäni on autettu avautumaan ja näkemään monentasoista ja -laista menestystä myös omassa elämässäni. Vuosien varrella reissuillani keskustelut tuttujen ja tuntemattomien kanssa ovat olleet apuna näkemisessä ja ymmärtämisessä. Olen jutellut myös monen lapsuudesta ja nuoruudesta tuttujen sukulaisten ja ystävien kanssa. Keskustelut ovat aiheuttaneet sen, että ymmärykseni alkoi avautua ja aloin tajuta, että - ihan oikeasti - minäkin olen tehnyt ja kokenut monenlaisia asioita, olen saanut värikkäitä elämän kokemuksia. Osa on juttuja, joita en ole toivonut tai suunnitellut sen kummemmin, mutta silti näyttävät menestykseltä. Osa kokemuksista on sellaisia, että ne ovat selkeästi olleet pitkän tähtäyksen päämääriä, joita jo lapsena olin haaveillut. Olen menestynyt elämässäni.
Olemme keskustelleet omista ja toistemme vanhoista tuntemuksista ja käsityksistä, joita meillä oli ollut itsestämme ja toisistamme. mitä ajattelen, mitä tunnen tai olen tuntenut, mitä olen tehnyt ja missä olen vaikuttanut. Emme olleet olleet tietoisia aiemmin toistemme monista uskomuksista, joita kannoimme jo silloin kauan sitten. Aiemmin olen kokenut sellaisesta, että kaikkihan nyt elävät ja tekevät ihmeellisiä tai samanlaisia asioita, ei niissä minun kokemuksissani ole mitään erilaista tai erityistä.

Aloin ymmärtää, että ihan totta: tänä ihmisenä, joka nyt olen, minäkin olen elänyt rohkeasti jo monenlaista elämää, kokenut kovia ja vaikeita asioita ja isoja iloja ja saavuttanut (jos niin voi sanoa) paljon; olen tehnyt kipeitäkin ratkaisuja ja elänyt niiden kanssa, kunnes taas on tullut uusia tilanteita ja mahdollisuuksia, joihin tarttua; olen luopunut monista asioista ja haaveista, vaikka olen myös saanut monia juttuja ja kokemuksia.

Ymmärrykseni ja kokemukseni laajenivat vasta vähän aikaa sitten siihen, että voisin katsoa myöskin itseäni silmiin ja sanoa, että olen elänyt rohkeasti ja täydesti, koen olevani jotakin, vaikkakin osana jotakin paljon isompaa ja ihmeellisempää, vaikka ihailisin edelleen toisia, jotka ovat tehneet ja saavuttaneet ja tekevät edelleen erilaisia asioita ja menestyvät omassa elämässään elämällä sitä omalla tavallaan.

Tajusin, että olen elänyt koko elämäni merkityksellisesti ja olen menestynyt siinä, vaikka maallista mammonaa en omistakaan. Olen tämän ihmiselämän ja -kehon hallinnoija, vaikka tunnustan pienuuteni ja sen, että silti minua hallinnoi jokin korkeampi voima ja viisaus.

Olen elänyt ja asunut pienellä maatilalla maaseudulla kaukana taajamien hulinoista, kotimme oli sähkötön lähes teini-ikääni asti, olen asunut esikaupungissa, kaupungissa, toisella puolella maapalloa. Olen elänyt ja asunut yksin ja yhdessä; ollut avo- ja avioliitoissa, kokenut rakkautta ja rakkaudettomuutta, hellyyttä ja väkivaltaa. Olen synnyttänyt ja kasvanut kahden lapsen kanssa, elänyt kahden lapsen yksinhuoltajana ja silti opiskellut ja tehnyt töitä samaan aikaan.

Olen matkustanut Suomessa ja kymmenissä muissa maissa. Olen tehnyt maatilan, siivoojan , toimisto-, huoltoaseman, kaupallisen alan töitä, olen ollut töissä ja työnantajana. Voisi sanoa että etenin kaupalisella alalla niin korkealle kuin tahdoin tai en tahtonut, ei se ollut tietoisesti suunnitelmissani, mutta niin tapahtui. Viimeisin siltä puolelta oli pienen 5-8 henkeä työllistävän yrityksen yrittäjä ja toimitusjohtaja. Liikevaihtoa muutaman miljoonan euron verran. Oli meitä useampi omistamassa yritystä, mutta silti se ei vähennä omaa osuuttani ja saavutustani siinä.

Rohkenin myös jättää toimitusjohtajuuden ja menestyvän yrityksen ja siirtyä tekemään jotain ihan muuta ja ihmisläheisempää, koska entinen ei enää saanut minua syttymään eikä tuonut merkityksellisyyden tunnetta ja päättelin, että minäkään en osaa silloin enää antaa sille elämälle kovinkaan paljoa. Opiskelin ihan toisenlaisia asioita: hierontaa, vyöhyketerapiaa, energiahoitoja jne.

Rohkenin perustaa uuden yrityksen ja luotsata hyvinvointikeskusta; tehdä sen kanssa konkurssin, kun se ei kannattanutkaan ja silti jatkoin hyvinvointipalvelujen tuottajana edelleen. Koin siis menestystä ja menetyksiä, mutta elin ja tein, kaaduin ja nousin uudelleen.

Rohkenin myös irrottautua nuorena kokemastani äärettömästä ujoudesta ja tulla esille, näkyväksi ja kuuluvaksi. Rohkenin pitää kursseja, ohjata meditaatioita, puhua isohkoillekin joukoille, esiintyä elävänä ja videolla, jopa TV:n dokumenttiohjelmassakin olen ollut puhumassa enkeleistä ja sanomalehdessä haastateltuna hyvinvointialan ja henkisen kehityksen ja kasvun asioista. Olen rohjennut kirjoittaa ja puhua monenlaisia juttuja ihan omalla nimelläni ja antanut kirjoitusteni näkyä, vaikka monesti on itsekritiikki ollut taivaisa - ehkä syystäkin.

Rohkenin nousta korkeuksiin meditaatioilla ja rukouksilla ja sukeltaa syvälle ohjelmointeihini, pimeyksiini ja traumoihini psykoterapiakoulutuksissa ja kohtaamisissa kanssakulkijoiden ja -eläjien kanssa.

Rohkenin avata mieleni ja tunteeni näkemään, kuulemaan ja tuntemaan laajemmin; tulla kokonaiseksi oivaltavaksi ja alati kehittyväksi olennoksi.

Rohkenin myös tunnistaa ja tunnustaa egoni olemassa olon, päästää sen välillä lomalle, irrottaa sen ohjauksesta - enimmäkseen -, vaikka egoni iso onkin ja haluaa yhtä sun toista. Annan ylpeyteni sulaa ja tunnustan vajavuuteni, keskeneräisyyteni kaikista valmiuksistani ja oivalluksistani huolimatta.

Miksi minä näistä kirjoitan? Koska haluan kertoa sinulle, että sinäkin olet menestynyt, näyttivät ulkoiset seikat miltä tahansa. Elämä itsessään on menestystarina ja me olemme sen menestystarinan hahmoja ja julkituojia. Menestys minulle tarkoittaa tämän elämän elämistä ja kaiken keskellä löydettyä onnellisuutta ja tyytyväisyyttä eletystä elämästä, myös vaikeuksista ja haasteistakin. Elämä antaa kokemuksia, kun osallistun siihen ja osa kokemuksista on ikäviä, osa on todella mukavia ja nautinnollisia ja näen ja koen ympärilläni paljon kauneutta ja rakkautta, josta voin olla kiitollinen. Ikävät kokemukset ja tunteet ovat kasvunpaikkoja, niin ovat myös myönteiset kokemukset ja tunteet. Jos jään liikaa kiinni niihin kumpaankaan ja toivon elämän aina olevan tai ei olevan sellaista tai tällaista, eksyn tieltäni, jumitun ja alan tulla tyytymättömäksi, jopa sairaaksi. Menestystä on elää elämäänsä ja osallistua kokemuksiin ja tunteisiin, todellakin inkarnoitua eli tulla kehoon tässä elämässä ja nousta sitä kautta ja sen kanssa korkeuksiin, tavallaan ylösnousta. Myötätunto ja arvostus itseä ja muita ja muuta elämää kohtaan on tärkeää, kun elämme tässä yhteisessä maailmassa. Sekin on menestystä, kun opimme olemaan myötätuntoisia ja välittämään, osallistumaan, tuntemaan.

Muistathan ja tiedostathan sen, että olet tärkeä osa tätä elämää maapallolla ja kaikkeudessa, elit sitten millaista elämää tahansa, yksin tai yhdessä ja olet aina menestynyt!