Ystävyydestä, kuolemasta, elämästä...

 

Tämä kesä ja etenkin pari viimeistä viikkoa ovat olleet ihmeellisiä. Silmäni ovat jotenkin auenneet isommalle, näkemään enemmän ja laajemmin, syvemmin. Sydämeni on selvästi auennut vastaanottamaan, kokemaan joitakin tunteita syvemmin kuin ennen.

Kuolemasta...

Eilen, lauantaina olin erään ystäväni muistotilaisuudessa. Tilaisuus oli kaunis, tunteellinen, selkeä ja  juhlallinen.

Siinä ystäväni keho lepäsi valkoisessa arkussaan, kansi oli suljettu. Valkoisia kukkia oli arkun päällä. Yksinkertaista ja kaunista. Tiedän, että hänen sielunsa ei ollut siinä enää. Olimme jättämässä hyvästejä hänen täällä olemiselleen. Hän keskittyi elämään sairautensa vaikeimpinakin hetkinä, eli tätä elämäänsä niin hyvin kuin taisi. Hän oli rohkea, hän oli edelläkävijä, hän oli taistelija ja valo yhtaikaa. Hän ei hyväksynyt lääkäreiden ehdottamia hoitoja tutkimatta niitä ensin perin pohjin ja suostui hoitoon vasta muodostettuaan käsityksen asiasta. Hän sai täydentävistä hoitomuodoista apua ja jaksoi niiden avulla pitempään ja paremmin tätä elämää kuin ilman – niin hän usein ilmaisi keskusteluissamme. Hän uskalsi matkustaa ja seikkailla ihan loppuun asti. Hän edusti rohkeutta ja sinnikkyyttä, jota voin vain ihailla. Jotenkin tuntuu, että yksi aikakausi on päättynyt hänen kuolemansa mukana, tunsin hänet noin 10 vuotta.

Vaikka tiedän, että kuolema on vain yksi osa elämää, yhdet elämän kasvot - tunnen surua. En voi enää tavata ystävääni ihmisen muodossa, se osa ystävyyttämme on tältä osin ohi. Silti hän elää edelleen ja hän elää useiden ihmisten mielessä ja sydämessä. Kyyneleet löytävät luontevasti tiensä ulos minusta, kastellen silmäni ja kasvoni. Annan niiden valua rauhassa alas. Kyyneleet maistuvat suolaisilta. Rinnastani nousee huokaus, toinen, kolmas….  Suru… ja ilo yhtä aikaa… ilo siitä, että olen saanut tuntea hänet, että hän on ollut ystäväni nämä muutamat vuodet.

Ainoiksi oikeiksi muistosanoiksi tai tervehdykseksi koin ’Ystävyys jatkuu, elät aina sydämessäni’ - ja niinhän se on, rakkaamme ja ystävämme elävät meissä aina. Elämä jatkuu…

Yksinäisyyttä ja ystävyyttä

Lapsena olin yksinäinen, vaikka leikin veljieni ja serkun kanssa ja usein luonnon ihmeiden kanssa. En oikein tuntenut kuuluvani joukkoon, onhan se ymmärrettävääkin; tyttönä poikien seurassa ja leikeissä. Ihmiset ja etenkin aikuiset olivat kaukaisia, tavoittamattomia… Kylän samanikäiset tytöt lähinnä olivat vieraita ja kiusasivatkin ajoittain monin tavoin. Se satutti silloin. Joskus tuntui, että sellainenkin sattuu ihan fyysisesti, olen aina tuntenut hyvin voimakkaasti ja syvästi sisäiset tunteet.

Olihan minulla silloin ystävänä luonnonhenkiä ja naapurin lampaita, puut ovat aina olleet ystäviäni.  

Ensimmäisen oikean ihmisystävän kohtasin 11-vuotiaana ja hän oli usean vuoden ajan paras ystäväni, jaoimme hänen kanssaan sen ikäisen tytön asioita ja hassutteluja. Olemme elämän varrella olleet useitakin vuosia näkemättä ja kuulematta toisistamme, silti ystävyys on jatkunut melkein siitä, mihin se edellisellä tapaamisella jäi, olemme edelleen hyviä ystäviä toisillemme.

Vuosien varrella olen saanut muitakin ystäviä, sekä hyvin läheisiä että vähemmän läheisiä, mutta ystäviä kuitenkin. Useimmat ystävät ovat tulleet jäädäkseen elämääni – ainakin toistaiseksi. Ystävät ovat rikastuttaneet elämääni ja kokemuksiani monin tavoin pitkin tätä matkaani maan päällä.  

Hiljaisuus puhuttelee

Huolimatta siitä, että nautin ystävien seurasta, nautin myös yksin olosta. Hiljaisuus on kaunista ja rahoittavaa – useimmiten. Joskus harvoin ahdistun yksinolosta, enemmänkin häly ja levottomuus ympärillä voi aiheuttaa ahdistusta. Hiljaisuudessa asetun olemaan, asetun kuuntelemaan, tuntemaan… Hiljaisuudessa tunnistan itseni, tunnistan elämän kohinan korvissani. Hiljaisuudessa on hyvä ajatella ja tunnustella myös kuolemaa, sitä muodonmuutosta, jonka koemme kun on aika lähteä tästä kehosta. Nuorempana pelkäsin kuolemaa, vaikka kuolema sinänsä ei ollut pelottava. Pelkäsin enemmänkin, että en ehdi tekemään kaikkea sitä, mitä olen tullut tänne tekemään ja toteuttamaan.  Nyt en pelkää enää, nyt tiedän, että elän ihmisenä niin kauan kuin minun tehtäväni edellyttää.

Hiljaisuudessa olen, kuulen ja tunnen…. Hiljaisuudessa kaikki aika on tässä…. Hiljaisuudessa olen kaikkea, mitä vain voin olla…

Hiljaisuudessa olen valoa, koen kaikkeuden minussa….

Kuulen hiljaisuuden kutsun jatkuvasti, se kutsuu minua tutkimusmatkalle… vastaan kutsuun, vastaan siihen usein ja seuraan sitä – hiljaisuutta minussa ja kaikkialla…

Ja elämä jatkuu, se jatkuu meissä kaikissa ja kaikkialla, olen kiitollinen tästä lahjasta, olen kiitollinen ystävistä, olen kiitollinen rakkaudesta, olen kiitollinen hiljaisuudesta, jossa kuulen elämän…