Elämän virtaa

Elämä on niin yksinkertaista ja silti niin monimutkaista, moniulotteista. Kiehtovalla matkalla olemme tässä elämässä. Olisi niin helppoa antaa Elämän tapahtua kauttamme, mutta olemme oppineet aivan liian hyvin kontrolloimaan ja tukahduttamaan sen. Nyt meidän pitäisi oppia pois tukahduttamisesta ja antaa Elämän virrata vapaasti kauttamme ja tuoda kokemuspiiriimme kaikkea hyvää, kaunista... niin että olemme yhtä virtaavan Elämän kanssa, että olemme se virta.

Elämän juhlintaa Itsenäisyyspäivänä

Tämä vuosi (ja koko elämä) on ollut ison muutoksen aikaa minussa, minulle ja kyvylleni oppia elämään täyteläisemmin, näyttäytymään täydemmin. Se tuntuu todella hyvältä.

On ollut aikoja, kun olen tuntenut oloni kurjaksi, mutta onneksi minulla on ihania rakkaita ystäviä, jotka ovat tukeneet minua, joskus työntäen ja vetäen ojan pohjalta, joskus tarjoten tikapuita, että voin kiivetä sieltä pohjalta pois. Tie on ollut kuoppainen ja kivinen, olen saanut niin monet kuhmut kulkiessani sillä. 

On elämään mahtunut juhlaa, iloa ja kiitollisuuttakin ja syytä niihin. Elämä on niin täynnä kaikenlaista ja voin sanoa Eläneeni tähän asti ja tulen elämään eteenkin päin yhä rakastavampana ja Elämää ja sen Luojaa juhlistavana olentona.

Tämä Suomen itsenäisyyspäivä on hyvä päivä ottaa vastaan uusi minä, uudet värit ja uusi elämän täyteys ja elämän rakkaus tai elämän rakastaminen.

Olen kiitollinen rakkaista ystävistäni, sielun siskoistani ja sielun veljistäni, että he ovat kulkeneet tämänkin matkan kanssani.

Eheytymisprosessista

Paikkani Elämän pelissä

 

Mikä on minun roolini, paikkani, tässä elämän pelissä? Ah niin …. taas näissä ihmetyksissä. Tuntuu olevan ikuisesti kiehtovaa mietiskellä tuota. Kuinkahan sitä edelleenkin mietiskelen, vaikka olen asiaa jo jonkin verran oivaltanutkin. Ehkäpä siinä edelleen riittää mehua mielelleni ja sielulleni. 

Löytää ja pitää paikkani, ottaa paikkani, tässä pelissä. Vaikka paikkani pysyykin vakaana, se tuntuu vaihtelevan tilanteen mukaan. Ensin etsin ja löydän itse, sitten alan toteuttaa sitä ja samalla sekä etsiessäni että toteuttaessani näytän valoa toisille, että he löytäisivät oman paikkansa ja tarkoituksensa. Löytäessäni paikkaani etsin siitä ulottuvuuksia, mitähän kaikkea se sisältääkään ja mihin se johdattaa edelleen.

Lapsena ja nuorena – ehkä joskus edelleenkin – en osannut ottaa tilaa itselleni, edes riittävää tilaa, vaan toiset onnistuivat täyttämään minunkin tilani, minusta tuli osittain näkymätön ja olematon ja toisaalta taas näyin ja olin olemassa väärissä paikoissa itseni kannalta. Silti yritin parhaani mukaan pelata omaa paikkaani, omalla paikallani. Oih, miten vaikeaa se olikaan. Vähän aikaa sitten katselin vanhaa kansakoulussa otettua kuvaa koko koulun oppilaista. Kuvan kaikki muut lapset ja aikuiset näyttävät olevan kokonaan ja suorassa, paikkansa ottaneena, minä yritän jotenkin sopia väliin, hartiat ja koko keho kierossa, jotenkin sulloutuneena, kun en osannut ottaa omaa tilaani.

Sama teema on toistunut kauan, edelleenkin on kausia, jolloin häviän näkymättömäksi, jopa itselleni. Onneksi minulla nykyisin on ystäviä – kutsun heitä perheekseni -, jotka näkevät minut silloinkin kun olen itselleni näkymätön. On helpompaa tulla näkyväksi, kun on rakastavia ja välittäviä ihmisiä ympärillä. Ihmisiä, joille minun ei tarvitse suorittaa tai esittää muuta kuin olen.

Oikeastaan en osaa enää esittää muuta kuin olen. Olen kokonainen ja se on paljon se. Kokonaisuuteen kuuluu monenlaista olemuspuolta ja mielialaa, teeskentelemättömyyttä ja rehellisyyttä itselle ja toisille eikä se vähennä arvoani. Ehkä kaikki eivät pysty tai halua ottaa vastaan sitä kaikkea ja sekin on ihan sallittua. Maailmani ei kaadu, vaikka en miellyttäisi kaikkia vastaantulijoita. Riittää, että olen mahdollisimman läsnä itsessäni kaiken edessä ja kohtaan eteeni tulevat asiat ja ihmiset kokonaisuudestani lähtöisin.

Kokonaistumista, eheytymistä omalla paikallani

Mitähän se minun kokonaisuuteni, kokoNaisuutenikin, on ja merkitsee? Mielenkiintoinen ajatus. Naisena tässä elämässä, kokoNaisena. Hih … koko on M, siis ei iso eikä pieni vaan keskikokoinen. Jalka on 37-38 numeron kenkään mahtuva, siis ei iso eikä pieni. Kansakoulussa olin M oppilas, siis keskitien kulkija, vasta ammattiopinnoissa olen loistanut vähän kirkkaammin ja saanut lähes erinomaisia arvosanoja. Onko se tehnyt minusta paremman ihmisen? Ei kai, mutta aiheuttaa se mielihyvää, että olen lopultakin onnistunut hyvin sellaisessa mikä merkitsee itselleni tässä maailmassa jotain ja enemmän. 

Työelämässä – no – olen onnistunut ihan hyvin.  Aikaisempi työurani oli jonkinlainen kehityskaari, ainakin taloudellisesti ja vastuullisesti, myös sen mukaan, mitä pidin työstäni. Taloudellisesti varsinainen liike-elämässä tapahtuva työ antoi hyvin, mutta sielullisesti kovin vähän. Kun oivalsin, miten vähän sain sielullisesti silloisesta työstäni, käänsin suuntaa uudelle uralle. 

Tämä uusi uranikin on ollut kehityskaari, mutta eri mittapuulla. 

Nykyinen työni on sielullisesti ravitsevaa ja antoisaa, taloudellisesti – no kaikkihan tietävät tämän alan – kultakaivosta tästä on vaikea saada itselleen.
Jouduin määrittämään tämän hetkisen tilanteeni ihan hiljakkoin ja oli tervehdyttävää kaiken taloudellisen haasteellisuuden keskellä muistaa, että olen itse valinnut tämän – auttaa ihmisiä heidän itsensä etsinnöissään ja kivuissaan, kuunnella ja kuulla, innostaa ja kannustaa …. Kaikkea tätä teen myös itselleni kaiken aikaa. 

Kokonaistavaa ja eheyttävää on myös muistaa, että minun ei tarvitse olla valmis, vaan matkalla oleminen riittää ja olen aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan tekemässä oikeita asioita. Olen valinnut tällaisen tekemisen myös, koska pidän sen tuomasta vapaudesta, voin ottaa töitä vastaan, kun jaksan ja olla ottamatta, jos en tunne jaksavani tai tarvitsen vapaata tai lomaa – tosin kukaan ei maksa loma-ajalta palkkaa ei edes sairasloma-ajalta, joten se kaikki on minun omalla vastuullani ja heikentää arvoani rahamaailman silmissä.

Kokonaisuuteeni kuuluu erilaiset asiat elämässä, niin haasteet kuin helppoudet, monenlaiset tunnetilat; joskus sekin, etten tiedä mistä on kysymys – haasteesta vai helppoudesta, surusta, suuttumuksesta vai ilosta, jne.  Aina löytyy kuitenkin vastaus, kun hiukan aikaa kuluu ja ymmärryksen tavoittelua harjoitan. Joskus asiat vain loksahtelevat kohdalleen ja ymmärryksen palaset asettuvat paikalleen minussa sitä mukaa.

Tämän kesän teema on ollut eheyttäminen, syy-seuraus suhteiden ymmärtäminen omassa itsessäni, tunnetiloissani, valinnoissani ja käyttäytymisessäni. On ollut raskasta ja uuvuttavaa työtä, mutta niin kovin palkitsevaa. Opettelen integroimaan oivallukset ja ymmärryksen jokaiseen päivään, niin että osaan tietoisesti valita toisin eri tilanteissa ja kestän tunnetilat, joita puskee päälle, hukkumatta niihin tai antamatta kaikkien tunnetilojen ohjata käyttäytymistäni tai reaktioitani. - Joskus kyllä tahtoisin vain antaa mennä ja hukkua johonkin tunteeseen, mutta hetken päästä ymmärrän, että olen jo eri tiellä, nyt on aika olla oikeasti aikuinen, itseäni ja muita kunnioittava ja rakastava nainen, aito, tunteensa – rakkaudesta ja leikkisyydestä suruun ja suuttumukseen - kokeva ja elävä ihminen – Ihminen isolla I:llä. 

Nykyisin uskon, että on vahvuutta itkeä tai antaa tunteiden näkyä ulospäin, kunhan en eksy niihin liikaa ja muistan, että kukaan toinen kuin minä itse ei ole vastuussa minun tunteistani. Tunteet ovat tunteita ja niitä on vaikea hallita tai ei edes tarvitse, mutta sitä minun tarvitsee hallita, mitä tunteillani teen, mitä niiden vaikutuksen alaisuudessa toisille tai itselleni aiheutan tarkoituksellisesti. Toisten tunteista en ole vastuussa, vain omistani. 

Tämä vastuu kysymys tunneasioissa on kiinnostava ja kutkuttava, myös haastava. En voi mennä pelkästään siihen, että sanoisin toiselle: en voi olla vastuussa sinun tunteistasi ja sanoa jotakin loukkaavaa hänelle. Tiedostavuus omasta roolista toisten ihmisten kanssa on jatkuvasti laajeneva. Hyvä neuvo, jonka joku viisas on antanut: kohtele toisia niin kuin tahtoisit itseäsi kohdeltavan. Loppujen lopuksi me kaikki olemme yhden ison organismin osia, aivan kuin kädessämme on sormet – erillisiä mutta silti samaa kättä.

Kokonaisuuteeni ja eheyteeni kuuluu myös se, että voin pyytää ja vastaanottaa apua silloin kun sitä tarvitsen. Vaikka olen auttaja ja opastaja, parantaja, usein tarvitsen itsekin apua, eikä se tee minusta sen vähempi arvoista auttajaa tai opastajaa.  

Osaan arvostaa itseäni, lahjojani ja tekemisiäni enemmän kuin ennen.

Eheytymistä on huomata, että saan olla keskeneräinen, että olen tarpeeksi juuri näin. Olen inhimillinen ja elämää nähnyt ja kokenut juuri näin. Olen pelkojani katsellut, niissä elänyt ja vaikka olen niistä etäämmälle päässytkin, edelleen välillä joissakin tilanteissa ja asioissa eksyn niiden pauloihin, kunnes taas pääsen niiden yli ja ohi vahvempana.

Kokonaistumistani on ollut myös se, että ylpeydellä ei ole rakkaudessa sijaa. Saan ja voin - voisin melkein sanoa, että ihmisenä minulla on etuoikeus - nöyrtyä huomaamaan omia kommelluksiani ja vajavaisuuksiani samoin kuin myös vahvuuksiani suhteissani itseeni, rakkaisiini ja muihinkin kanssakulkijoihin. 

Eheytymiseeni kuuluu sekin, että voin kertoa toiselle millaisilta asiat minusta tuntuvat tarvitsematta pantata ja kasata tunnetta sisälleni. Eihän se ole toisen syyttämistä tai moittimista sen enempää kuin kehumistakaan vaan keskustelua, kommunikaatiota, että kerron rehellisesti miten koen jonkin asian. Keskustellen on mahdollista saada aikaan aitoa ajatusten vaihtoa ja tunnetilan ja energian selkiytymistä molemmin puolin. Jakamisen jälkeen on helpompi olla ja jatkaa matkaa reppu keveämpänä.

Eheytysprosessini jatkuu edelleen varmasti niin kauan kuin elän täällä maan päällä ja sekös se on – huh – niin mielenkiintoista, rankkaa ja ihanaa yhtä aikaa.

Ehkäpä jatkan myöhemmin tästä aiheesta, ihmetellen mitä kaikkea olen tehnyt, millaisia asioita olen koettanut, tähän hetkeen ja eheytymisasteeseeni tullakseni ....

Löytöretkellä elämän merkityksiä etsimässä, kyselyikäisenä aikuisena

Millaista elämää tahdon elää?

Juttelin erään ystävän kanssa ja hän puhui elämäntehtävästään, kuinka hän on tehnyt kyseistä työtä koko elämänsä ja rakentanut sitä, rakentanut sen varaan. 

Nii-in, mikä se kenenkin elämäntehtävä on, kuka mitäkin on täällä tekemässä ja mistä haluaa tulla muistetuksi?  Kyseinen ystävä tekee tärkeää työtä, joka pitää asioita rullaamassa ja silti jäin miettimään…. tahtooko hän oikeasti tulla muistetuksi siitä vai mistä?

Kysymykset siltana selkeyteen

Mistä minä tahdon olla ja tulla muistetuksi? Mikä on minulle tärkeää? Kuka ja ketkä ovat minulle tärkeitä? Kenelle minä olen tärkeä? Kenelle minä haluan olla tärkeä? Erityisen tärkeä? Milloin ne asiat ovat minulle tärkeitä, milloin tahdon olla tärkeä tai merkityksellinen rakkailleni?

Tahdonko vanheta yksin? Kenen kanssa tahtoisin elää ja kasvaa, nauttia elämästä? Millaisen ihmisen tai millaisten ihmisten kanssa tahtoisin elää elämääni? Millaisia ihmissuhteita tahtoisin matkalleni? Millaisella mielellä tahtoisin kulkea elämääni? Minkä tahtoisi ohjaavan elämääni ja minua elämässäni?

Miten tahtoisin elää elämääni, millaisessa paikassa tahtoisin elää? Millaisiin asioihin tahtoisin suunnata huomioni?

Minkälaisessa paikassa tai millaisessa tilanteessa kokisin olevani tyytyväinen itseeni ja elämääni?

Miten tahtoisin kuolla sitten joskus, milloin tahtoisin kuolla? Ketä tahtoisin olevan lähelläni kuolemani hetkellä? Miten tahtoisin elää seuraavaa elämääni, jos sellaista tahdon?

Niin paljon kysymyksiä asiaan liittyen ja lisää löytyy, kun vain hiukkasen pysähtyy kysymään. Moneenko niistä osaan vastata juuri nyt?

Olen miettinyt näitä kysymyksiä koko ikäni. Kysymyksetkin ovat matkan varrella kasvaneet ja muuttuneet hiukan. Useisiin noista kysymyksistä on löytynyt vastaus, joka on pysynyt koko ajan samana, moniin on vastaus myös muuttunut, kun olen kasvanut ja elämässäni kulkenut.

Usein olen lukenut ja kuullut kysyttävän, mitä tahtoisit tehdä, jos sinulla olisi vain puoli vuotta elin aikaa, kolme kuukautta tai ehkä vain kolme viikkoa? Mikä olisi silloin tärkeää? Mikä painaisi vaakakupissa? Millaisella aikavälillä tahtoisin, osaisin ja uskaltaisin tehdä muutokset elämääni, että eläisin sellaista elämää, kuin juuri nyt tahtoisin elää?

Oih, lisää kysymyksiä ja voi miten hankalaa voikaan olla löytää rehellisiä tai itselle ”oikeita” vastauksia mielen tai sydämen syvyyksistä. Miten asiat ovatkaan joskus ylösalaisin tai epäselvinä mielessämme!

Olen huomannut, että vastauksia ei ole todellakaan helppoa löytää. Meitä ei ole opetettu kuuntelemaan itseämme ja omia mielen tai kehollisia tuntemuksiamme. Päinvastoin monet meistä on opetettu tottelemaan ja miellyttämään, suorittamaan ja ehtimään… - mitä sitä turhia miettimään.... 

Minusta nuo ajatukset ja kyselyt eivät ole turhia vaan aivan päinvastoin.

Meidät on opetettu myös kulkemaan vanhempien, opettajien, kasvattajien viitoittamaa tietä niin pitkälle, että omat kiinnostukset ja tahto ovat hukkuneet jopa niin, että jos kysytään, mitä tahdot elämältäsi, niin vastaus voi olla jotain muuta kuin oikeasti tahtoo tai että - en tiedä.

Surullista, kuinka vieraita olemme itsellemme, kuinka vieraita meidän omat kiinnostuksen ja innostuksen kohteemme voivat meille olla tai kuinka hankalaa saattaakaan olla aloittaa tutkimusmatka itseen. Edessä on niin paljon kuoppia ja risuja, verhoja ja sumua, joiden siirtäminen ja häivyttäminen vaativat paljon yritystä, jaksamista, ymmärrystä, uteliaisuutta ja lopulta innostusta.

Kun matkalle tulee lähteneeksi, sitä ei voi enää keskeyttää, sielu ja sydän puskevat itsensä läpi esteiden. Tällä matkalla peilaus, apu ja tuki ovat tarpeen – onneksi niitä on tarjolla ja saatavana meille kaikille.

Onneksi meillä kaikilla on tarpeeksi aikaa selvitellä oman elämän kysymyksiä, oman elämän tärkeysjärjestyksiä, juuri niin kauan kuin tarvitsemme – jos tahdomme.

Siispä tätä kysymysten ja vastauksien etsimisten matkaa jatkaen, jakaen, rakastaen, uteliaana edeten…

Tuletko mukaan matkalle – löytöretkelle itseen? 

Varjoista valoon

Käännös psykoterapiaopettajani Robert Mastersin uutiskirjeestä:

Ajattelin, että tässä sanotaan varjoistamme ja niiden kanssa työskentelyn tarpeesta aikas hyvin.

Tuo Varjosi ulos pimeästä

Termi “varjo” ja “varjo työskentely” ovat tulleet yhä yleisemmäksi psykologisissa, henkisissä ja henkilökohtaisen kasvun piireissä. Yhä enemmän puhumme tietyistä varjoistamme ja niiden elementeistä tiedostaen tarpeen tehdä niille jotain enemmän kuin vain myöntää ne – siinä selitys ”varjo työskentelylle”.

Se mitä tarkoitan “varjollamme” on mikä tahansa meissä saa meidät irrottautumaan sellaisesta mitä emme ole hyväksyneet itsestämme, mitä tahansa, mitä emme ole valottaneet tai mikä ei loista meissä, mitä tahansa itsestämme, mitä pidämme näköpiirimme ulkopuolella.

Niinpä varjomme on se alue meissä, joka pitää majaa alueella, jota emme ole kohdanneet tai emme osaa tai halua kohdata itsestämme.

Jopa niin pitkälle, että ohjelmointimme (erityisesti sellainen, joka pohjaa lapsuuteemme) saa meidät toimimaan tietyllä tavalla, on meidän varjomme tai sellainen ohjelmointi, jonka pidämme piilossa.

Esimerkki: Lapsena, kun olimme hyvin peloissamme isämme suuttumuksesta; hänen toistuvat raivokohtaukset saivat meidät kääntymään sisäänpäin. Löysimme jonkinlaisen turvallisuuden tunteen kun olimme mahdollisimman kilttejä hänelle, huomioimatta sitä, miltä meistä tuntui. Vaikka olisimme tunteneet suuttumusta häntä kohtaan, painoimme sen nopeasti piiloon, koska suuttumus olisi pahentanut asioita vielä enemmän. Eipä ole lainkaan ihme, että päädyimme suhteeseen toisensa jälkeen, jossa kumppani ilmaisi suuttumustaan meitä molempia kohtaan. Kun tunsimme suuttumusta häntä kohtaan, painoimme sen välittömästi piiloon jopa niin, että ajattelimme, ettei meissä ole suuttumusta tai vihaa, ja se sai meidät vetäytymään hänestä (mikä tavallisesti vain lisäsi heidän suuttumustaan meitä kohtaan). Kuinka helppoa onkaan heijastaa omaa vihaamme heihin! Olimme oppineet pitämään suuttumuksemme piilossa varjoissa. Suuttumuksemme, jota emme hyväksy itsessämme ja piilotettuna jää isoksi osaa varjoamme kunnes käännymme sisäänpäin ja alamme kehittää läheisyyttä sen kanssa.

Kun olemme tietoisia ohjelmoinneistamme ja emme anna niiden johtaa meitä, sitä ei voi enää kutsua varjoksi, mutta meidän täytyy ehkä edelleen työskennellä ohjelmointimme kanssa, tällä kertaa avoimesti ja pitäen sitä tietoisuudessamme.

Kun toimimme varjojemme mukaisesti, yleensä emme tiedä silloin, että teemme niin. Se, että saatamme esimerkiksi tuomita toista, että hän ei kuuntele meitä (vaikka hän itse asiassa kuuntelee, mutta ei ole samaa mieltä kanssamme), voi tarkoittaa, että emme itse kuuntele toista – tai että oikeastaan olemme huonoja kuuntelijoita. Tässä kohden me heijastamme omaa ominaisuuttamme toiseen sellaisella voimalla, että estämme itseämme näkemästä sitä ominaisuutta itsessämme!

On hyvin yleistä, että varjo heijastaa itseään, oli se sitten henkilökohtainen tai kollektiivinen. Meidän on helppoa heijastaa toisiin asioita, joista emme pidä tai tiedä itsessämme; ja yhtälailla ryhmät onnistuvat tekemään sen toisille ryhmille tai kansakunnat toisille kansakunnille (sellainen heijastaminen näkyi massiivisesti Kylmän sodan aikana, kun USA ja Venäjä heijastivat omia varjojaan ja erilaisia vastenmielisiä laatujaan toisiinsa).

(Huom: On tärkeää muistaa, että vaikka me heijastamme tiettyjä ominaisuuksia toiseen – kuten esim. ajattelemattomuuttamme – se ei tarkoita automaattisesti, että he eivät olisi ajattelemattomia! Se mikä merkitsee, on että emme yksinomaan keskity siihen, mitä he tekevät vaan myös siihen, mitä itse teemme.)

Tietääksemme varjomme, meidän on tuotava se selkeästi näkyvillemme ja tunnistaa sen osaset, sen tavat toimia ja lopulta, sen alkuperän… 

Ystävyydestä, kuolemasta, elämästä...

 

Tämä kesä ja etenkin pari viimeistä viikkoa ovat olleet ihmeellisiä. Silmäni ovat jotenkin auenneet isommalle, näkemään enemmän ja laajemmin, syvemmin. Sydämeni on selvästi auennut vastaanottamaan, kokemaan joitakin tunteita syvemmin kuin ennen.

Kuolemasta...

Eilen, lauantaina olin erään ystäväni muistotilaisuudessa. Tilaisuus oli kaunis, tunteellinen, selkeä ja  juhlallinen.

Siinä ystäväni keho lepäsi valkoisessa arkussaan, kansi oli suljettu. Valkoisia kukkia oli arkun päällä. Yksinkertaista ja kaunista. Tiedän, että hänen sielunsa ei ollut siinä enää. Olimme jättämässä hyvästejä hänen täällä olemiselleen. Hän keskittyi elämään sairautensa vaikeimpinakin hetkinä, eli tätä elämäänsä niin hyvin kuin taisi. Hän oli rohkea, hän oli edelläkävijä, hän oli taistelija ja valo yhtaikaa. Hän ei hyväksynyt lääkäreiden ehdottamia hoitoja tutkimatta niitä ensin perin pohjin ja suostui hoitoon vasta muodostettuaan käsityksen asiasta. Hän sai täydentävistä hoitomuodoista apua ja jaksoi niiden avulla pitempään ja paremmin tätä elämää kuin ilman – niin hän usein ilmaisi keskusteluissamme. Hän uskalsi matkustaa ja seikkailla ihan loppuun asti. Hän edusti rohkeutta ja sinnikkyyttä, jota voin vain ihailla. Jotenkin tuntuu, että yksi aikakausi on päättynyt hänen kuolemansa mukana, tunsin hänet noin 10 vuotta.

Vaikka tiedän, että kuolema on vain yksi osa elämää, yhdet elämän kasvot - tunnen surua. En voi enää tavata ystävääni ihmisen muodossa, se osa ystävyyttämme on tältä osin ohi. Silti hän elää edelleen ja hän elää useiden ihmisten mielessä ja sydämessä. Kyyneleet löytävät luontevasti tiensä ulos minusta, kastellen silmäni ja kasvoni. Annan niiden valua rauhassa alas. Kyyneleet maistuvat suolaisilta. Rinnastani nousee huokaus, toinen, kolmas….  Suru… ja ilo yhtä aikaa… ilo siitä, että olen saanut tuntea hänet, että hän on ollut ystäväni nämä muutamat vuodet.

Ainoiksi oikeiksi muistosanoiksi tai tervehdykseksi koin ’Ystävyys jatkuu, elät aina sydämessäni’ - ja niinhän se on, rakkaamme ja ystävämme elävät meissä aina. Elämä jatkuu…

Yksinäisyyttä ja ystävyyttä

Lapsena olin yksinäinen, vaikka leikin veljieni ja serkun kanssa ja usein luonnon ihmeiden kanssa. En oikein tuntenut kuuluvani joukkoon, onhan se ymmärrettävääkin; tyttönä poikien seurassa ja leikeissä. Ihmiset ja etenkin aikuiset olivat kaukaisia, tavoittamattomia… Kylän samanikäiset tytöt lähinnä olivat vieraita ja kiusasivatkin ajoittain monin tavoin. Se satutti silloin. Joskus tuntui, että sellainenkin sattuu ihan fyysisesti, olen aina tuntenut hyvin voimakkaasti ja syvästi sisäiset tunteet.

Olihan minulla silloin ystävänä luonnonhenkiä ja naapurin lampaita, puut ovat aina olleet ystäviäni.  

Ensimmäisen oikean ihmisystävän kohtasin 11-vuotiaana ja hän oli usean vuoden ajan paras ystäväni, jaoimme hänen kanssaan sen ikäisen tytön asioita ja hassutteluja. Olemme elämän varrella olleet useitakin vuosia näkemättä ja kuulematta toisistamme, silti ystävyys on jatkunut melkein siitä, mihin se edellisellä tapaamisella jäi, olemme edelleen hyviä ystäviä toisillemme.

Vuosien varrella olen saanut muitakin ystäviä, sekä hyvin läheisiä että vähemmän läheisiä, mutta ystäviä kuitenkin. Useimmat ystävät ovat tulleet jäädäkseen elämääni – ainakin toistaiseksi. Ystävät ovat rikastuttaneet elämääni ja kokemuksiani monin tavoin pitkin tätä matkaani maan päällä.  

Hiljaisuus puhuttelee

Huolimatta siitä, että nautin ystävien seurasta, nautin myös yksin olosta. Hiljaisuus on kaunista ja rahoittavaa – useimmiten. Joskus harvoin ahdistun yksinolosta, enemmänkin häly ja levottomuus ympärillä voi aiheuttaa ahdistusta. Hiljaisuudessa asetun olemaan, asetun kuuntelemaan, tuntemaan… Hiljaisuudessa tunnistan itseni, tunnistan elämän kohinan korvissani. Hiljaisuudessa on hyvä ajatella ja tunnustella myös kuolemaa, sitä muodonmuutosta, jonka koemme kun on aika lähteä tästä kehosta. Nuorempana pelkäsin kuolemaa, vaikka kuolema sinänsä ei ollut pelottava. Pelkäsin enemmänkin, että en ehdi tekemään kaikkea sitä, mitä olen tullut tänne tekemään ja toteuttamaan.  Nyt en pelkää enää, nyt tiedän, että elän ihmisenä niin kauan kuin minun tehtäväni edellyttää.

Hiljaisuudessa olen, kuulen ja tunnen…. Hiljaisuudessa kaikki aika on tässä…. Hiljaisuudessa olen kaikkea, mitä vain voin olla…

Hiljaisuudessa olen valoa, koen kaikkeuden minussa….

Kuulen hiljaisuuden kutsun jatkuvasti, se kutsuu minua tutkimusmatkalle… vastaan kutsuun, vastaan siihen usein ja seuraan sitä – hiljaisuutta minussa ja kaikkialla…

Ja elämä jatkuu, se jatkuu meissä kaikissa ja kaikkialla, olen kiitollinen tästä lahjasta, olen kiitollinen ystävistä, olen kiitollinen rakkaudesta, olen kiitollinen hiljaisuudesta, jossa kuulen elämän…

Kummallista, ihmeellistä elämää

Tämä elämä on niin kummallista ja ihmeellistä. Joskus tuntuu, että junnaan paikallani kuukausikaupalla ja sitten taas tuntuu, että tukka ei pysy päässä, kun mennään sellaista haipakkaa. Joskus paikallaan oleminen on eteenpäin menemistä ja toisin päin.

Mietiskelen, miten asiat saisi rullaamaan parhaalla mahdollisella tavalla, suunnittelen ja teen asioita. Asioilla on sellainen kummallinen taipumus, että ne menevät aina vaan minulle parhaalla mahdollisella tavalla, vaikka en sitä aina oikein tapahtuma hetkellä jaksa uskoakaan ja vaikka ne menevät ihan eri tavoin kuin suunnittelin tai ajattelin.
Välillä olen pettynyt asioiden tapahtuessa niin kuin ne tapahtuvat, kunnes jälkeenpäin huomaan, että niinhän siinä taas kävi, että lopultakin kaikki meni vieläkin paremmin kuin olisin ikinä osannut kuvitellakaan.

Kuuntelen itseäni ja tuntojani. Kehoni ja sydämeni tuntemukset kertovat usein mikä on minulle oikein, mutta joskus olen hukassa kuulemiseltani. Tahtominen - niin - tahtoo niin paljon ja niin tietyllä tavalla...
Usein tahdon myöskin nopeammin asioita kuin niiden aika olisi tai olisin itse niille valmis. Kärsivällisyyskoulu - kyllä vaan, sitä tässä olen käynyt ja vaihtelevasti oppinutkin, silti välillä en jaksaisi odottaa vaan tahtoisin heti kaikki minulle tänne nyt!
Onneksi maailmankaikkeus tietää minua paremmin ajoitukset. Tosin nykyisin kaikki tapahtuu nopeasti ja täytyy olla tarkkana mitä ajattelee ja millaisia tunteita päästää valloilleen.

Pääsin paratiisiin viikoksi! Ystävä lähti matkoille ja saan olla hänen kukkastensa ja kotinsa seurana. Paikka on kuin paratiisi, parantava ja pysäyttävä. Uskomaton määrä kukkia ja aivan ihastuttava energia koko paikassa. Tätäkään ei suunniteltu kovin kauaa, vasta viikko sitten sovimme asian. Ja kuinka ollakaan samalla kun olen täällä toinen ystävä tarvitsee Tampereella asuntoa hetkeksi ja näin hän voi olla minun kotonani siellä.  Asioilla on taipumus järjestyä parhain päin.

Niin ihanan kutkuttavan kummallista ja ihmeellistä tämä elo.

Rakkaudesta

Menneisyys on seikkailu, koko elämä on seikkailu. Jokainen meistä kulkee sen seikkailun omin jaloin, välillä omillaan ja välillä tuettuna. Jokainen askel on ollut otettava, että olisin juuri tässä ja nyt ja jokainen askel tai lento on otettava tästäkin eteenpäin, niin kauan kuin ihmisenä täällä taivallan. 

Minulle - vaikka avioeronnutkin olen pariin otteeseen - parisuhde on edelleen tavallaan pyhä, siinä rakkaus on erilainen vaikka niin samanlainen kuin muutenkin, pyytetöntähän sen on oltava, että toimii. Omistaminen ja mustasukkaisuus ei kuulu terveeseen rakkauteen. Toisaalta asioiden ja itsensä jakaminen kuuluu siihen, vaikka itsenäisinä olentoina pysyykin.

Sitäkään ei voi kieltää, että eri luonteisille ihmisille asiat toimivat eri tavoin, oltiin vanhassa tai uudessa ajassa. Enkä myöskään tahdo kieltää niitä menneitä ja kulkemiani askelmia tähän, mihin ja miksi olen tullut tänä päivänä.

Kyllä - rakkaudessa, välittämisessä, kuulemisessa ja näkemisessä eläen eteenpäin.

Elämän oppilapseus jatkuu edelleen. Jokainen päivä, jokainen hetki on kullan kallis mahdollisuus, jonka haluan käyttää oppiakseni ihmisyyteen ja siihen pyyteettömään rakkauteen, jota haluan ilmentää kaikessa. Henki on minussa niin kuin kaikissa ja kaikessa muussakin, on ollut aina ja on aina. Henki saa kokea kauttani tämän polun kulkemisen, nämä kompuroinnit polullani, ylösnousut ja ihanuudet, ystävyydet ja rakkaudet.

Kaikesta tästä kiitollinen ja pyyteettömästä ja niin inhimillisestä rakkaudesta, joka minäkin olen.

Joutsen

Annan siipieni kannattaa -
lennän sinessä tuulten mukana.
Kerron vapaudesta
kerron Elämästä,
joka on myös sinun.
Sallithan itsesi tulla
ja lentää hetken kanssani
taivaan sinessä
ja uida veden tummassa kirkkaudessa,
kulkea rohkeasti, vahvasti ja lempeästi
Elämän tuulten mukana.
Sallithan itsesi levätä
virtaavien vetten äärillä,
herätäksesi uuteen päivään – 
uuteen huomiseen
uuteen sinuun 
uskollisena Elämälle.

Rohkeutta ystäväni!

Rohkeutta ystäväni – rohkeutta!

Hengitä,

vaikka olisit valinnut

vaikean tien,

kivikkoisen polun,

osunut ongelmiin matkallasi.

Hengitä,

vaikka maailman myrskyt

sinua riepottavat.

Hengitä…

Hengitä syvään sisään ja ulos

ja pyydä –

pyydä apua!

Hengitä…

Pyydä avuksi ystäviäsi

pyydä avuksi taivaan joukkoja

pyydä avuksi taitoa nähdä ja ymmärtää!

Hengitä…

Katso ympärillesi,

vaikka et näkisi valoa missään.

Hengitä…

Hengitä valoa –

se valo on sinussa,

vaikka et sitä näkisi.

Hengitä…

Ojenna kätesi,

etsi, vaikka et näkisi.

Hengitä…

Ojenna kätesi –

tartu käteen, joka sinulle on ojennettu.

Hengitä….

Avaa ovi, jonka kahvan tunnet kädessäsi.

Hengitä…

Tiedä, että et ole yksin.

Hengitä….

Tässä kävelen rinnallasi

ja pidän valoa edessäsi,

että näet itsesi, näet oven.

Tässä olen kanssasi,

että osaisit avata oven.

Tässä olen kanssasi,

että muistaisit hengittää

ja astua ulos.

Rohkeutta ystäväni.

Kevättä ja kohta kesä!

Kovin on harvaksi mennyt kirjoitteluni tai kirjoitanhan minä sittenkin, mutta runoja tai 'juttuja', kuten olen niitä kutsunut. Runojuttuja onkin syntynyt ihan mukavasti ja se on tuntunut hyvältä. Toivottavasti joku on niistä löytänyt itselleen jotain.

Minä olen ihmetellyt, että hyvinhän jaksoin talven pimeän ja kylmän, nyt jo kevät ja kohta kesä. Luonto heräilee ja puissa suorastaan kuhisee uusi kesä elämä. Linnut pitää konserttiaan ja lumet sulavat vauhdilla. Joitakin kevät kukkasiakin on noussut maasta ja värit alkavat loistamaan - ihan pian, ihan pian on kesä. Se tuntuu niin - ah niin - kesältä, se maistuu ja tuoksuu hyvälle.

Tänä keväänä taas olen uuden kynnyksellä, kuten niin monet muutkin ovat. Mitä ihmettä minä siellä kynnyksellä seisoskelen - ajattelin yksi päivä ja astuin siihen uuteen, yli kynnyksen. Jokainen päivä on ihme, jokainen ihminen on ihme, jonka kohtaan ilolla. Elämä aina vaan kantaa  ja kantaa uusiin asioihin ja ajatuksiin, laajentaa kokemustani itsestään.

Työt ja vapaa-aika - niillä ei oikeastaan ole eroa, koska rakastan työtäni, se on siunaus minulle ja lienee siunaus myös asiakkailleni. Hidas kulku ja poljento on vähän nopeutunut, vaikka nautin hitaasta elämästä. Yllättävää kyllä, myös tämä hiukan nopeampi rytmi on sopinut.
Rakkaus yllättää, se tulee minuun, säteilee minusta, hyvä mieli, hymy... joskus nykyisin myös itku ja sekin on hyvä. Tuntuu, että olen tässä.

hiljaisuudesta
nousee elämän rytmi
sointu elämälle
sävel sydämelle
minulle

hiljaisuudessa kohtaan 
sinut
ystäväni
sinun sävelesi ja rytmisi

kohtaamisessa on kauneus
siitä kasvaa yhteys
joka vahvistuu

Kosketuksia

Tunteita

Mietiskelen ja ajattelen isääni, äitiäni, mummujani ja ukkejani, eläimiämme, niitä rakkaita, jotka ovat jo poistuneet ihmis- ja eläinhahmosta. Mietiskelen myös sitä pikkutyttöstä, joka joskus olin ja joka minussa elää edelleen tämän aikuisen sisällä, kokemuksissani. 

Yritän ottaa kontaktia surun tunteeseen, itkuun, jotka ovat olleet piilossa minussa suurimman osan elämästäni. Joskus saan siihen häivähdyksen omaisen kosketuksen ja sitten se on jo mennyt. Putoaa kuin vesi sorsan selästä. Tunnen kuinka se on sisälläni, minussa. Tunnen kuinka se on piilossa ja toivoo tulevansa huomatuksi, huomioiduksi.

Voisi tietysti ajatella, että miksi ihmeessä minä tuollaiseen pyrin, miksi minun pitäisi löytää suru ja itku. Eikö nauru ja ilo riitä. Toki toki – mutta koen, että ihmistunteet ovat kauniita kuin luonto itse, kauniita kuin värikirjo. Ilman kaikkien tunteiden kokemista ja löytämistä itsestä ihmisyys on vajaa minussa. Koen, että tunteet ja tuntemukset ovat värejä meissä – sateenkaari, joka meissä asuu. Tahdon koskettaa ja ylläpitää sitä sateenkaarta, sen kaikkia värejä.

Iloon ja nauruun, rakkauteen, suuttumukseenkin minun on hyvin helppoa saada kontaktipinta. Häpeänikin olen löytänyt, mistä kyllä joutaisi päästä irralleen, vääränlaisesta häpeästä. Syyllisyyden tunne, kauna ja kateus, ahdistus (pelko) löytyy, vaikka noista en aina niin välittäisikään. Toisaalta niitäkin voi olla useamman laatuista. Monella kielteisenmakuisella tunteella on ihan hyvä tehtävä elämässä, ne potkivat itseä eteenpäin ja parantamaan omaa itseä ja maailmankuvaa, asennetta. Näiden ikävämpien tunteiden suhteen saa kyllä olla tarkkana, mikä motiivi niiden tuntemiseen on. On tosi mielenkiintoista tutkailla näitä kaikkia, kohdata ne itsessä. Liian analyyttistä? No juu – toisaalta taas ei, se vähän riippuu, miten pahasti minä eksyn näihin analyyseihin ja kosketuspinnan löytöretkiin.

Sielun ravintoa 

Rakastan laulamista tai äänen käyttöä yleensä, erilaisia ääniä, korkeita, matalia ja siltä väliltä. Kuulen kuinka laulaessani välillä laulan väärällä nuotilla, mutta en osaa korjata sitä. Samanlainen tuntemus kuin surun tunteen kanssa, minä kuulen sen, tunnen sen että se oikea nuotti on minussa, mutta en saa siihen kosketusta, en saa sitä ulos itsestäni, en saa sitä kuulluksi. Ja sieluni jää kaipaamaan sitä oikeaa nuottia, harmoniaa laulamisessani. Löydän sen silloin, kun tunnen äänen laulaessani kehossani, se vaatii lisää harjoittelua.

Minusta on ihanaa kuunnella musiikkia: klassista, oopperaa, iskelmää, bluesia, rokkia, poppia…. mitä vain kunhan se on harmonista ja melodista. Sieluni ja mieleni rakastaa kaunista melodista musiikkia, harmonisia ääniä. Viulu, klarinetti, joskus piano, ovat suosikkisoittimiani kuunnella.  Musiikki uppoaa minuun, menee lävitseni, sukeltaa sieluuni - saa minut haukkomaan henkeä tai vain hengittämään sitä, laulamaan mukana, nauttimaan, rakastamaan. Joskus on kysytty, enkö saa hengellisen tai surumielisen kauniin musiikin avulla kosketusta suruun; ei, en saa – kuin äärimmäisen harvoin. Sieluni vain lepää, ja tunteeni seuraavat säveliä, kauniita värikkäitä säveliä ja melodioita, nauttii, saa ravintoa -kosketuksen, jota se niin kaipaa, mutta suru pysyy piilossa. Kaunis musiikki on kuin rakastava kosketus, raikastava kylpy, kesäinen lämmin sade.

Missä muissa asioissa sieluni saa ravintoa? Lukeminen, harmoniset äänet, luonto, järven tai meren tai juoksevan veden äärellä istuminen, taivaan ja kukkasten katseleminen, kasvimaan hoitaminen, linnun laulu, kissan kehräys, kaskaiden laulu, tanssi, ystävän kanssa keskustelu, kurssien ja meditaatioiden vetäminen, henkisten asioiden ajatteleminen ja tekeminen, käsityöt, matkustaminen, matkan tekeminen, lasteni kanssa oleminen, ….  Listaa voisi jatkaa …

Toisaalta mietin onko se sieluni, joka saa ravintoa noista asioista, eikö se ole tämä minun tunteva pieni minä, joka nauttii ja lepää noissa asioissa? Molemmat nauttivat. Tunnen sen hyvänä olona ja tyytyväisyytenä, onnellisuutena sydämessäni ja koko olemuksessani.

On niin hyvä saada kosketus itseen ja ympäristöön, jumalalliseen minuun – sinuun ja jumalalliseen sinuun – meihin.

Matkalla

Nyt juuri olen junassa matkalla Kuhmoon, synnyinkaupunkiini. Sekin on omalla matkallaan muuttunut erilaiseksi, syntymäni aikoihin se oli maalaispitäjä, ja keskusta kirkonkylä ja nyt Kuhmo on kaupunki. Väkiluku ja asukasikä ja -rakenne ovat muuttuneet samoin kuin miljöö ja toki moni muukin asia.

Olen ollut matkalla koko elämäni ja toisaalta olen ollut paikallanikin. Sisäinen matka tapahtuu koko ajan, vaikka olisin fyysisesti paikallani.

On mielenkiintoista havaita, kuinka asiat ja omat ajatukset ja suhtautumiset muuttuvat joskus nopeasti ja joskus hitaammin, kuinka erilaisiin asioihin ja ilmiöihin suhtautuu eritavoin nyt kuin ehkä vaikkapa vain viikko sitten. Joskus muutos ja matkanteko tuntuu siltä, kuin mitään ei tapahtuisi. Silti taustalla tapahtuu paljon ja matka jatkuu.

Tällä matkalla palaan nuoruuden maisemiin. Menenkö vain fyysisesti vai palaanko myös tunnetasolla tai muuten sisäisesti nuoruuteen, jää nähtäväksi. Ainahan vanhoihin maisemiin palaaminen herättää jotain menneestä. Tiedän, että edelleen on asioita nuoruudestani ja lapsuudestani kohtaamatta, vaikka olen kohdannutkin jo aika paljon menneisyyden varjoja. Nyt en enää elättele kuvitelmia, että tämä on se viimeinen asia tai juttu, vaan otan sen sellaisena kuin se tulee ja jos vielä sittenkin nousee asioita menneistä tapahtumista, sitten nousee. Ei minun tarvitse ketään varten – ei edes itseäni - olla sen valmiimpi kuin olen. Ja vaikka itseeni tutustuminen käy työstä ja on usein rankkaa, silti voin iloita tästä päivästä ja hetkestä tai jos tuntuu suututtavan tai surettavan, niin olkoon sitten niin. Voin iloita siitä, että tunnen, että olen kokonaistunut tuntemaan, että olen matkannut jo niin paljon ja että vielä on matkaa jäljellä.  - Lapsena rakastin matkalle lähtemistä ja itse matkaamista paikasta toiseen, perille pääsemisellä ei niin suurta väliä, vaan se matka itsessään. Se vapaus itse matkaamisessa ja muutos tai vapaus muutoksessa!