Harjoittelua

Viimeisten muutaman vuoden aikana on syntynyt paljon oivalluksia omista ohjelmoinneistani ja niiden lähtökodista - niin ei tullut kirjoitusvirhettä, tarkoitan todella kodista, vaikka kyllä niitä ohjelmoijia on ollut koulussa ja ympäröivässä kylässä, jossa kasvoin. Jokainen taho, ajatus, tunne, joka on meitä ympäröinyt, jättää meihin jälkensä ja niitä jälkiä on paljon, toiset voimakkaampia ja toiset vähemmän vaikuttavia. Osa ohjelmista on edelleen toimivia, mutta kyllä olen saanut kyseenalaistaa paljon, että asiat alkaisivat tuntua vähemmän opituilta ja enemmän omilta.

Vanha sanonta "harjoitus tekee mestarin" pitää paikkansa näissä omissa kehitysjutuissakin. 
Ei riitä, että vain oivallan itsestäni ja käytösmalleistani asioita ja lähtökohtia, mistä ne ovat peräisin vaan minun on harjoiteltava toisenlaista aktiivisesti. 
Ääähh.... tekisi välillä mieleni sanoa, että vähät minä niistä ja nyt riittää... vaan kun se ei muuta haasteitani mihinkään, niillä on kummallinen taipumus tulla aina vaan uudelleen eteeni ja ne tuntuvat aina vaan yhtä vaikeilta ja voimia vieviltä. 
Pyrkimykseni on osata olla sopivasti näkyvä ja kuuluva kanssaihminen toisten kanssaihmisten joukossa ja kokea enemmän yhteydentunnetta ja ihmiskuntaan kuuluvuutta. Opettelen olemaan kokonainen ihminen, hyväksymään sen, että olen täällä ihmisenä, ihmisen tuntein ja ajatuksin, teoin.

Harjoitteleminen on hyvä aloittaa tuttujen ja turvallisten ihmisten kanssa ja laajentaa sitten uusiin paikkoihin. Harjoitelimme muutaman ystävän kanssa erilaisia tilanteita, toistoja tehtiin niin monia, että asia alkoi sujua. Yksi harjoitus oli tilaan tuleminen, kun siellä jo oli muita ihmisiä paikalla. Voisi ajatella, että helppo nakki. Ei kuitenkaan niin helppo, jos on oppinut olemaan näkymätön ja kuulumaton, kuten meidät monet on kotona ja kulttuurissamme opetettu. Näkymätön ja kuulumaton välttää konfliktit ja joskus myös työtehtävät. 
Sisään astuessa täytyy tulla kokonaan sisään ja paikalle, ei vain osa minusta ja antaa toisten huomata minut ja huomata itse toiset tilassa. hmmm.... Saihan sitä harjoitella. 
Harjoiteltiin lääkärillä käyntiä, miten muistaa että se lääkäri on tavallaan diagnoosin tekemistä varten, eikä hänellä ole töitä, ellei ole potilaita. Lääkäriä helposti arkaillaan ja pidetään ylempänä, mikä aiheuttaa alemmuuden tunnetta, pelkoa, häpeää,.... ja monta muuta ikävää tunnetta joillekin ihmisille, voi estää jopa lääkärin vastaanotolle menemisen. Se kaikki on turhaa, mutta niin tehokkaasti opittua, kun yhteiskunnan arvotukset ovat poskellaan ja ihmisiä arvotetaan erilaisin kriteerein. Useat lääkäritkin ovat jotenkin oppineet kuvittelemaan olevansa parempia tai ylempiä. Harjoiteltiin ottamaan rooli, jossa olemme tasavertaisia lääkärin kanssa ja voimme vaatia tiettyjä juttuja, tutkimuksia yms... sitä vartenhan lääkärit ovat. 
Harjoiteltiin muutamia muitakin asioita samalla tapaamisella ja harjoitukset jatkuvat. 

Ihmissuhteissa täytyy harjoitella uudenlaista kommunikointia ja toisenlaisia eleitä, että ihmissuhteet eheytyvät ja tulevat syvemmiksi ja tyydyttävämmiksi, että alamme itse tuntea elämämme täydempänä. Ihmissuhteissa toisen huomioimiseen kuuluu molemminpuolinen näkeminen, kuuleminen, tunteminen, osallistuminen. Ei sekään niin helppoa ole, kun mallit ovat olleet useimmille aika huonosti toimivia, keskustelemattomia, eleettömiä tai kapeaeleisiä, yksisuuntaisia. Nyt on aika ottaa uudenlainen tapa ja osallistuminen käyttöön.

Elämän virtaa

Elämä on niin yksinkertaista ja silti niin monimutkaista, moniulotteista. Kiehtovalla matkalla olemme tässä elämässä. Olisi niin helppoa antaa Elämän tapahtua kauttamme, mutta olemme oppineet aivan liian hyvin kontrolloimaan ja tukahduttamaan sen. Nyt meidän pitäisi oppia pois tukahduttamisesta ja antaa Elämän virrata vapaasti kauttamme ja tuoda kokemuspiiriimme kaikkea hyvää, kaunista... niin että olemme yhtä virtaavan Elämän kanssa, että olemme se virta.

Elämän juhlintaa Itsenäisyyspäivänä

Tämä vuosi (ja koko elämä) on ollut ison muutoksen aikaa minussa, minulle ja kyvylleni oppia elämään täyteläisemmin, näyttäytymään täydemmin. Se tuntuu todella hyvältä.

On ollut aikoja, kun olen tuntenut oloni kurjaksi, mutta onneksi minulla on ihania rakkaita ystäviä, jotka ovat tukeneet minua, joskus työntäen ja vetäen ojan pohjalta, joskus tarjoten tikapuita, että voin kiivetä sieltä pohjalta pois. Tie on ollut kuoppainen ja kivinen, olen saanut niin monet kuhmut kulkiessani sillä. 

On elämään mahtunut juhlaa, iloa ja kiitollisuuttakin ja syytä niihin. Elämä on niin täynnä kaikenlaista ja voin sanoa Eläneeni tähän asti ja tulen elämään eteenkin päin yhä rakastavampana ja Elämää ja sen Luojaa juhlistavana olentona.

Tämä Suomen itsenäisyyspäivä on hyvä päivä ottaa vastaan uusi minä, uudet värit ja uusi elämän täyteys ja elämän rakkaus tai elämän rakastaminen.

Olen kiitollinen rakkaista ystävistäni, sielun siskoistani ja sielun veljistäni, että he ovat kulkeneet tämänkin matkan kanssani.

Eheytymisprosessista

Paikkani Elämän pelissä

 

Mikä on minun roolini, paikkani, tässä elämän pelissä? Ah niin …. taas näissä ihmetyksissä. Tuntuu olevan ikuisesti kiehtovaa mietiskellä tuota. Kuinkahan sitä edelleenkin mietiskelen, vaikka olen asiaa jo jonkin verran oivaltanutkin. Ehkäpä siinä edelleen riittää mehua mielelleni ja sielulleni. 

Löytää ja pitää paikkani, ottaa paikkani, tässä pelissä. Vaikka paikkani pysyykin vakaana, se tuntuu vaihtelevan tilanteen mukaan. Ensin etsin ja löydän itse, sitten alan toteuttaa sitä ja samalla sekä etsiessäni että toteuttaessani näytän valoa toisille, että he löytäisivät oman paikkansa ja tarkoituksensa. Löytäessäni paikkaani etsin siitä ulottuvuuksia, mitähän kaikkea se sisältääkään ja mihin se johdattaa edelleen.

Lapsena ja nuorena – ehkä joskus edelleenkin – en osannut ottaa tilaa itselleni, edes riittävää tilaa, vaan toiset onnistuivat täyttämään minunkin tilani, minusta tuli osittain näkymätön ja olematon ja toisaalta taas näyin ja olin olemassa väärissä paikoissa itseni kannalta. Silti yritin parhaani mukaan pelata omaa paikkaani, omalla paikallani. Oih, miten vaikeaa se olikaan. Vähän aikaa sitten katselin vanhaa kansakoulussa otettua kuvaa koko koulun oppilaista. Kuvan kaikki muut lapset ja aikuiset näyttävät olevan kokonaan ja suorassa, paikkansa ottaneena, minä yritän jotenkin sopia väliin, hartiat ja koko keho kierossa, jotenkin sulloutuneena, kun en osannut ottaa omaa tilaani.

Sama teema on toistunut kauan, edelleenkin on kausia, jolloin häviän näkymättömäksi, jopa itselleni. Onneksi minulla nykyisin on ystäviä – kutsun heitä perheekseni -, jotka näkevät minut silloinkin kun olen itselleni näkymätön. On helpompaa tulla näkyväksi, kun on rakastavia ja välittäviä ihmisiä ympärillä. Ihmisiä, joille minun ei tarvitse suorittaa tai esittää muuta kuin olen.

Oikeastaan en osaa enää esittää muuta kuin olen. Olen kokonainen ja se on paljon se. Kokonaisuuteen kuuluu monenlaista olemuspuolta ja mielialaa, teeskentelemättömyyttä ja rehellisyyttä itselle ja toisille eikä se vähennä arvoani. Ehkä kaikki eivät pysty tai halua ottaa vastaan sitä kaikkea ja sekin on ihan sallittua. Maailmani ei kaadu, vaikka en miellyttäisi kaikkia vastaantulijoita. Riittää, että olen mahdollisimman läsnä itsessäni kaiken edessä ja kohtaan eteeni tulevat asiat ja ihmiset kokonaisuudestani lähtöisin.

Kokonaistumista, eheytymistä omalla paikallani

Mitähän se minun kokonaisuuteni, kokoNaisuutenikin, on ja merkitsee? Mielenkiintoinen ajatus. Naisena tässä elämässä, kokoNaisena. Hih … koko on M, siis ei iso eikä pieni vaan keskikokoinen. Jalka on 37-38 numeron kenkään mahtuva, siis ei iso eikä pieni. Kansakoulussa olin M oppilas, siis keskitien kulkija, vasta ammattiopinnoissa olen loistanut vähän kirkkaammin ja saanut lähes erinomaisia arvosanoja. Onko se tehnyt minusta paremman ihmisen? Ei kai, mutta aiheuttaa se mielihyvää, että olen lopultakin onnistunut hyvin sellaisessa mikä merkitsee itselleni tässä maailmassa jotain ja enemmän. 

Työelämässä – no – olen onnistunut ihan hyvin.  Aikaisempi työurani oli jonkinlainen kehityskaari, ainakin taloudellisesti ja vastuullisesti, myös sen mukaan, mitä pidin työstäni. Taloudellisesti varsinainen liike-elämässä tapahtuva työ antoi hyvin, mutta sielullisesti kovin vähän. Kun oivalsin, miten vähän sain sielullisesti silloisesta työstäni, käänsin suuntaa uudelle uralle. 

Tämä uusi uranikin on ollut kehityskaari, mutta eri mittapuulla. 

Nykyinen työni on sielullisesti ravitsevaa ja antoisaa, taloudellisesti – no kaikkihan tietävät tämän alan – kultakaivosta tästä on vaikea saada itselleen.
Jouduin määrittämään tämän hetkisen tilanteeni ihan hiljakkoin ja oli tervehdyttävää kaiken taloudellisen haasteellisuuden keskellä muistaa, että olen itse valinnut tämän – auttaa ihmisiä heidän itsensä etsinnöissään ja kivuissaan, kuunnella ja kuulla, innostaa ja kannustaa …. Kaikkea tätä teen myös itselleni kaiken aikaa. 

Kokonaistavaa ja eheyttävää on myös muistaa, että minun ei tarvitse olla valmis, vaan matkalla oleminen riittää ja olen aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan tekemässä oikeita asioita. Olen valinnut tällaisen tekemisen myös, koska pidän sen tuomasta vapaudesta, voin ottaa töitä vastaan, kun jaksan ja olla ottamatta, jos en tunne jaksavani tai tarvitsen vapaata tai lomaa – tosin kukaan ei maksa loma-ajalta palkkaa ei edes sairasloma-ajalta, joten se kaikki on minun omalla vastuullani ja heikentää arvoani rahamaailman silmissä.

Kokonaisuuteeni kuuluu erilaiset asiat elämässä, niin haasteet kuin helppoudet, monenlaiset tunnetilat; joskus sekin, etten tiedä mistä on kysymys – haasteesta vai helppoudesta, surusta, suuttumuksesta vai ilosta, jne.  Aina löytyy kuitenkin vastaus, kun hiukan aikaa kuluu ja ymmärryksen tavoittelua harjoitan. Joskus asiat vain loksahtelevat kohdalleen ja ymmärryksen palaset asettuvat paikalleen minussa sitä mukaa.

Tämän kesän teema on ollut eheyttäminen, syy-seuraus suhteiden ymmärtäminen omassa itsessäni, tunnetiloissani, valinnoissani ja käyttäytymisessäni. On ollut raskasta ja uuvuttavaa työtä, mutta niin kovin palkitsevaa. Opettelen integroimaan oivallukset ja ymmärryksen jokaiseen päivään, niin että osaan tietoisesti valita toisin eri tilanteissa ja kestän tunnetilat, joita puskee päälle, hukkumatta niihin tai antamatta kaikkien tunnetilojen ohjata käyttäytymistäni tai reaktioitani. - Joskus kyllä tahtoisin vain antaa mennä ja hukkua johonkin tunteeseen, mutta hetken päästä ymmärrän, että olen jo eri tiellä, nyt on aika olla oikeasti aikuinen, itseäni ja muita kunnioittava ja rakastava nainen, aito, tunteensa – rakkaudesta ja leikkisyydestä suruun ja suuttumukseen - kokeva ja elävä ihminen – Ihminen isolla I:llä. 

Nykyisin uskon, että on vahvuutta itkeä tai antaa tunteiden näkyä ulospäin, kunhan en eksy niihin liikaa ja muistan, että kukaan toinen kuin minä itse ei ole vastuussa minun tunteistani. Tunteet ovat tunteita ja niitä on vaikea hallita tai ei edes tarvitse, mutta sitä minun tarvitsee hallita, mitä tunteillani teen, mitä niiden vaikutuksen alaisuudessa toisille tai itselleni aiheutan tarkoituksellisesti. Toisten tunteista en ole vastuussa, vain omistani. 

Tämä vastuu kysymys tunneasioissa on kiinnostava ja kutkuttava, myös haastava. En voi mennä pelkästään siihen, että sanoisin toiselle: en voi olla vastuussa sinun tunteistasi ja sanoa jotakin loukkaavaa hänelle. Tiedostavuus omasta roolista toisten ihmisten kanssa on jatkuvasti laajeneva. Hyvä neuvo, jonka joku viisas on antanut: kohtele toisia niin kuin tahtoisit itseäsi kohdeltavan. Loppujen lopuksi me kaikki olemme yhden ison organismin osia, aivan kuin kädessämme on sormet – erillisiä mutta silti samaa kättä.

Kokonaisuuteeni ja eheyteeni kuuluu myös se, että voin pyytää ja vastaanottaa apua silloin kun sitä tarvitsen. Vaikka olen auttaja ja opastaja, parantaja, usein tarvitsen itsekin apua, eikä se tee minusta sen vähempi arvoista auttajaa tai opastajaa.  

Osaan arvostaa itseäni, lahjojani ja tekemisiäni enemmän kuin ennen.

Eheytymistä on huomata, että saan olla keskeneräinen, että olen tarpeeksi juuri näin. Olen inhimillinen ja elämää nähnyt ja kokenut juuri näin. Olen pelkojani katsellut, niissä elänyt ja vaikka olen niistä etäämmälle päässytkin, edelleen välillä joissakin tilanteissa ja asioissa eksyn niiden pauloihin, kunnes taas pääsen niiden yli ja ohi vahvempana.

Kokonaistumistani on ollut myös se, että ylpeydellä ei ole rakkaudessa sijaa. Saan ja voin - voisin melkein sanoa, että ihmisenä minulla on etuoikeus - nöyrtyä huomaamaan omia kommelluksiani ja vajavaisuuksiani samoin kuin myös vahvuuksiani suhteissani itseeni, rakkaisiini ja muihinkin kanssakulkijoihin. 

Eheytymiseeni kuuluu sekin, että voin kertoa toiselle millaisilta asiat minusta tuntuvat tarvitsematta pantata ja kasata tunnetta sisälleni. Eihän se ole toisen syyttämistä tai moittimista sen enempää kuin kehumistakaan vaan keskustelua, kommunikaatiota, että kerron rehellisesti miten koen jonkin asian. Keskustellen on mahdollista saada aikaan aitoa ajatusten vaihtoa ja tunnetilan ja energian selkiytymistä molemmin puolin. Jakamisen jälkeen on helpompi olla ja jatkaa matkaa reppu keveämpänä.

Eheytysprosessini jatkuu edelleen varmasti niin kauan kuin elän täällä maan päällä ja sekös se on – huh – niin mielenkiintoista, rankkaa ja ihanaa yhtä aikaa.

Ehkäpä jatkan myöhemmin tästä aiheesta, ihmetellen mitä kaikkea olen tehnyt, millaisia asioita olen koettanut, tähän hetkeen ja eheytymisasteeseeni tullakseni ....

Löytöretkellä elämän merkityksiä etsimässä, kyselyikäisenä aikuisena

Millaista elämää tahdon elää?

Juttelin erään ystävän kanssa ja hän puhui elämäntehtävästään, kuinka hän on tehnyt kyseistä työtä koko elämänsä ja rakentanut sitä, rakentanut sen varaan. 

Nii-in, mikä se kenenkin elämäntehtävä on, kuka mitäkin on täällä tekemässä ja mistä haluaa tulla muistetuksi?  Kyseinen ystävä tekee tärkeää työtä, joka pitää asioita rullaamassa ja silti jäin miettimään…. tahtooko hän oikeasti tulla muistetuksi siitä vai mistä?

Kysymykset siltana selkeyteen

Mistä minä tahdon olla ja tulla muistetuksi? Mikä on minulle tärkeää? Kuka ja ketkä ovat minulle tärkeitä? Kenelle minä olen tärkeä? Kenelle minä haluan olla tärkeä? Erityisen tärkeä? Milloin ne asiat ovat minulle tärkeitä, milloin tahdon olla tärkeä tai merkityksellinen rakkailleni?

Tahdonko vanheta yksin? Kenen kanssa tahtoisin elää ja kasvaa, nauttia elämästä? Millaisen ihmisen tai millaisten ihmisten kanssa tahtoisin elää elämääni? Millaisia ihmissuhteita tahtoisin matkalleni? Millaisella mielellä tahtoisin kulkea elämääni? Minkä tahtoisi ohjaavan elämääni ja minua elämässäni?

Miten tahtoisin elää elämääni, millaisessa paikassa tahtoisin elää? Millaisiin asioihin tahtoisin suunnata huomioni?

Minkälaisessa paikassa tai millaisessa tilanteessa kokisin olevani tyytyväinen itseeni ja elämääni?

Miten tahtoisin kuolla sitten joskus, milloin tahtoisin kuolla? Ketä tahtoisin olevan lähelläni kuolemani hetkellä? Miten tahtoisin elää seuraavaa elämääni, jos sellaista tahdon?

Niin paljon kysymyksiä asiaan liittyen ja lisää löytyy, kun vain hiukkasen pysähtyy kysymään. Moneenko niistä osaan vastata juuri nyt?

Olen miettinyt näitä kysymyksiä koko ikäni. Kysymyksetkin ovat matkan varrella kasvaneet ja muuttuneet hiukan. Useisiin noista kysymyksistä on löytynyt vastaus, joka on pysynyt koko ajan samana, moniin on vastaus myös muuttunut, kun olen kasvanut ja elämässäni kulkenut.

Usein olen lukenut ja kuullut kysyttävän, mitä tahtoisit tehdä, jos sinulla olisi vain puoli vuotta elin aikaa, kolme kuukautta tai ehkä vain kolme viikkoa? Mikä olisi silloin tärkeää? Mikä painaisi vaakakupissa? Millaisella aikavälillä tahtoisin, osaisin ja uskaltaisin tehdä muutokset elämääni, että eläisin sellaista elämää, kuin juuri nyt tahtoisin elää?

Oih, lisää kysymyksiä ja voi miten hankalaa voikaan olla löytää rehellisiä tai itselle ”oikeita” vastauksia mielen tai sydämen syvyyksistä. Miten asiat ovatkaan joskus ylösalaisin tai epäselvinä mielessämme!

Olen huomannut, että vastauksia ei ole todellakaan helppoa löytää. Meitä ei ole opetettu kuuntelemaan itseämme ja omia mielen tai kehollisia tuntemuksiamme. Päinvastoin monet meistä on opetettu tottelemaan ja miellyttämään, suorittamaan ja ehtimään… - mitä sitä turhia miettimään.... 

Minusta nuo ajatukset ja kyselyt eivät ole turhia vaan aivan päinvastoin.

Meidät on opetettu myös kulkemaan vanhempien, opettajien, kasvattajien viitoittamaa tietä niin pitkälle, että omat kiinnostukset ja tahto ovat hukkuneet jopa niin, että jos kysytään, mitä tahdot elämältäsi, niin vastaus voi olla jotain muuta kuin oikeasti tahtoo tai että - en tiedä.

Surullista, kuinka vieraita olemme itsellemme, kuinka vieraita meidän omat kiinnostuksen ja innostuksen kohteemme voivat meille olla tai kuinka hankalaa saattaakaan olla aloittaa tutkimusmatka itseen. Edessä on niin paljon kuoppia ja risuja, verhoja ja sumua, joiden siirtäminen ja häivyttäminen vaativat paljon yritystä, jaksamista, ymmärrystä, uteliaisuutta ja lopulta innostusta.

Kun matkalle tulee lähteneeksi, sitä ei voi enää keskeyttää, sielu ja sydän puskevat itsensä läpi esteiden. Tällä matkalla peilaus, apu ja tuki ovat tarpeen – onneksi niitä on tarjolla ja saatavana meille kaikille.

Onneksi meillä kaikilla on tarpeeksi aikaa selvitellä oman elämän kysymyksiä, oman elämän tärkeysjärjestyksiä, juuri niin kauan kuin tarvitsemme – jos tahdomme.

Siispä tätä kysymysten ja vastauksien etsimisten matkaa jatkaen, jakaen, rakastaen, uteliaana edeten…

Tuletko mukaan matkalle – löytöretkelle itseen? 

Varjoista valoon

Käännös psykoterapiaopettajani Robert Mastersin uutiskirjeestä:

Ajattelin, että tässä sanotaan varjoistamme ja niiden kanssa työskentelyn tarpeesta aikas hyvin.

Tuo Varjosi ulos pimeästä

Termi “varjo” ja “varjo työskentely” ovat tulleet yhä yleisemmäksi psykologisissa, henkisissä ja henkilökohtaisen kasvun piireissä. Yhä enemmän puhumme tietyistä varjoistamme ja niiden elementeistä tiedostaen tarpeen tehdä niille jotain enemmän kuin vain myöntää ne – siinä selitys ”varjo työskentelylle”.

Se mitä tarkoitan “varjollamme” on mikä tahansa meissä saa meidät irrottautumaan sellaisesta mitä emme ole hyväksyneet itsestämme, mitä tahansa, mitä emme ole valottaneet tai mikä ei loista meissä, mitä tahansa itsestämme, mitä pidämme näköpiirimme ulkopuolella.

Niinpä varjomme on se alue meissä, joka pitää majaa alueella, jota emme ole kohdanneet tai emme osaa tai halua kohdata itsestämme.

Jopa niin pitkälle, että ohjelmointimme (erityisesti sellainen, joka pohjaa lapsuuteemme) saa meidät toimimaan tietyllä tavalla, on meidän varjomme tai sellainen ohjelmointi, jonka pidämme piilossa.

Esimerkki: Lapsena, kun olimme hyvin peloissamme isämme suuttumuksesta; hänen toistuvat raivokohtaukset saivat meidät kääntymään sisäänpäin. Löysimme jonkinlaisen turvallisuuden tunteen kun olimme mahdollisimman kilttejä hänelle, huomioimatta sitä, miltä meistä tuntui. Vaikka olisimme tunteneet suuttumusta häntä kohtaan, painoimme sen nopeasti piiloon, koska suuttumus olisi pahentanut asioita vielä enemmän. Eipä ole lainkaan ihme, että päädyimme suhteeseen toisensa jälkeen, jossa kumppani ilmaisi suuttumustaan meitä molempia kohtaan. Kun tunsimme suuttumusta häntä kohtaan, painoimme sen välittömästi piiloon jopa niin, että ajattelimme, ettei meissä ole suuttumusta tai vihaa, ja se sai meidät vetäytymään hänestä (mikä tavallisesti vain lisäsi heidän suuttumustaan meitä kohtaan). Kuinka helppoa onkaan heijastaa omaa vihaamme heihin! Olimme oppineet pitämään suuttumuksemme piilossa varjoissa. Suuttumuksemme, jota emme hyväksy itsessämme ja piilotettuna jää isoksi osaa varjoamme kunnes käännymme sisäänpäin ja alamme kehittää läheisyyttä sen kanssa.

Kun olemme tietoisia ohjelmoinneistamme ja emme anna niiden johtaa meitä, sitä ei voi enää kutsua varjoksi, mutta meidän täytyy ehkä edelleen työskennellä ohjelmointimme kanssa, tällä kertaa avoimesti ja pitäen sitä tietoisuudessamme.

Kun toimimme varjojemme mukaisesti, yleensä emme tiedä silloin, että teemme niin. Se, että saatamme esimerkiksi tuomita toista, että hän ei kuuntele meitä (vaikka hän itse asiassa kuuntelee, mutta ei ole samaa mieltä kanssamme), voi tarkoittaa, että emme itse kuuntele toista – tai että oikeastaan olemme huonoja kuuntelijoita. Tässä kohden me heijastamme omaa ominaisuuttamme toiseen sellaisella voimalla, että estämme itseämme näkemästä sitä ominaisuutta itsessämme!

On hyvin yleistä, että varjo heijastaa itseään, oli se sitten henkilökohtainen tai kollektiivinen. Meidän on helppoa heijastaa toisiin asioita, joista emme pidä tai tiedä itsessämme; ja yhtälailla ryhmät onnistuvat tekemään sen toisille ryhmille tai kansakunnat toisille kansakunnille (sellainen heijastaminen näkyi massiivisesti Kylmän sodan aikana, kun USA ja Venäjä heijastivat omia varjojaan ja erilaisia vastenmielisiä laatujaan toisiinsa).

(Huom: On tärkeää muistaa, että vaikka me heijastamme tiettyjä ominaisuuksia toiseen – kuten esim. ajattelemattomuuttamme – se ei tarkoita automaattisesti, että he eivät olisi ajattelemattomia! Se mikä merkitsee, on että emme yksinomaan keskity siihen, mitä he tekevät vaan myös siihen, mitä itse teemme.)

Tietääksemme varjomme, meidän on tuotava se selkeästi näkyvillemme ja tunnistaa sen osaset, sen tavat toimia ja lopulta, sen alkuperän… 

Ystävyydestä, kuolemasta, elämästä...

 

Tämä kesä ja etenkin pari viimeistä viikkoa ovat olleet ihmeellisiä. Silmäni ovat jotenkin auenneet isommalle, näkemään enemmän ja laajemmin, syvemmin. Sydämeni on selvästi auennut vastaanottamaan, kokemaan joitakin tunteita syvemmin kuin ennen.

Kuolemasta...

Eilen, lauantaina olin erään ystäväni muistotilaisuudessa. Tilaisuus oli kaunis, tunteellinen, selkeä ja  juhlallinen.

Siinä ystäväni keho lepäsi valkoisessa arkussaan, kansi oli suljettu. Valkoisia kukkia oli arkun päällä. Yksinkertaista ja kaunista. Tiedän, että hänen sielunsa ei ollut siinä enää. Olimme jättämässä hyvästejä hänen täällä olemiselleen. Hän keskittyi elämään sairautensa vaikeimpinakin hetkinä, eli tätä elämäänsä niin hyvin kuin taisi. Hän oli rohkea, hän oli edelläkävijä, hän oli taistelija ja valo yhtaikaa. Hän ei hyväksynyt lääkäreiden ehdottamia hoitoja tutkimatta niitä ensin perin pohjin ja suostui hoitoon vasta muodostettuaan käsityksen asiasta. Hän sai täydentävistä hoitomuodoista apua ja jaksoi niiden avulla pitempään ja paremmin tätä elämää kuin ilman – niin hän usein ilmaisi keskusteluissamme. Hän uskalsi matkustaa ja seikkailla ihan loppuun asti. Hän edusti rohkeutta ja sinnikkyyttä, jota voin vain ihailla. Jotenkin tuntuu, että yksi aikakausi on päättynyt hänen kuolemansa mukana, tunsin hänet noin 10 vuotta.

Vaikka tiedän, että kuolema on vain yksi osa elämää, yhdet elämän kasvot - tunnen surua. En voi enää tavata ystävääni ihmisen muodossa, se osa ystävyyttämme on tältä osin ohi. Silti hän elää edelleen ja hän elää useiden ihmisten mielessä ja sydämessä. Kyyneleet löytävät luontevasti tiensä ulos minusta, kastellen silmäni ja kasvoni. Annan niiden valua rauhassa alas. Kyyneleet maistuvat suolaisilta. Rinnastani nousee huokaus, toinen, kolmas….  Suru… ja ilo yhtä aikaa… ilo siitä, että olen saanut tuntea hänet, että hän on ollut ystäväni nämä muutamat vuodet.

Ainoiksi oikeiksi muistosanoiksi tai tervehdykseksi koin ’Ystävyys jatkuu, elät aina sydämessäni’ - ja niinhän se on, rakkaamme ja ystävämme elävät meissä aina. Elämä jatkuu…

Yksinäisyyttä ja ystävyyttä

Lapsena olin yksinäinen, vaikka leikin veljieni ja serkun kanssa ja usein luonnon ihmeiden kanssa. En oikein tuntenut kuuluvani joukkoon, onhan se ymmärrettävääkin; tyttönä poikien seurassa ja leikeissä. Ihmiset ja etenkin aikuiset olivat kaukaisia, tavoittamattomia… Kylän samanikäiset tytöt lähinnä olivat vieraita ja kiusasivatkin ajoittain monin tavoin. Se satutti silloin. Joskus tuntui, että sellainenkin sattuu ihan fyysisesti, olen aina tuntenut hyvin voimakkaasti ja syvästi sisäiset tunteet.

Olihan minulla silloin ystävänä luonnonhenkiä ja naapurin lampaita, puut ovat aina olleet ystäviäni.  

Ensimmäisen oikean ihmisystävän kohtasin 11-vuotiaana ja hän oli usean vuoden ajan paras ystäväni, jaoimme hänen kanssaan sen ikäisen tytön asioita ja hassutteluja. Olemme elämän varrella olleet useitakin vuosia näkemättä ja kuulematta toisistamme, silti ystävyys on jatkunut melkein siitä, mihin se edellisellä tapaamisella jäi, olemme edelleen hyviä ystäviä toisillemme.

Vuosien varrella olen saanut muitakin ystäviä, sekä hyvin läheisiä että vähemmän läheisiä, mutta ystäviä kuitenkin. Useimmat ystävät ovat tulleet jäädäkseen elämääni – ainakin toistaiseksi. Ystävät ovat rikastuttaneet elämääni ja kokemuksiani monin tavoin pitkin tätä matkaani maan päällä.  

Hiljaisuus puhuttelee

Huolimatta siitä, että nautin ystävien seurasta, nautin myös yksin olosta. Hiljaisuus on kaunista ja rahoittavaa – useimmiten. Joskus harvoin ahdistun yksinolosta, enemmänkin häly ja levottomuus ympärillä voi aiheuttaa ahdistusta. Hiljaisuudessa asetun olemaan, asetun kuuntelemaan, tuntemaan… Hiljaisuudessa tunnistan itseni, tunnistan elämän kohinan korvissani. Hiljaisuudessa on hyvä ajatella ja tunnustella myös kuolemaa, sitä muodonmuutosta, jonka koemme kun on aika lähteä tästä kehosta. Nuorempana pelkäsin kuolemaa, vaikka kuolema sinänsä ei ollut pelottava. Pelkäsin enemmänkin, että en ehdi tekemään kaikkea sitä, mitä olen tullut tänne tekemään ja toteuttamaan.  Nyt en pelkää enää, nyt tiedän, että elän ihmisenä niin kauan kuin minun tehtäväni edellyttää.

Hiljaisuudessa olen, kuulen ja tunnen…. Hiljaisuudessa kaikki aika on tässä…. Hiljaisuudessa olen kaikkea, mitä vain voin olla…

Hiljaisuudessa olen valoa, koen kaikkeuden minussa….

Kuulen hiljaisuuden kutsun jatkuvasti, se kutsuu minua tutkimusmatkalle… vastaan kutsuun, vastaan siihen usein ja seuraan sitä – hiljaisuutta minussa ja kaikkialla…

Ja elämä jatkuu, se jatkuu meissä kaikissa ja kaikkialla, olen kiitollinen tästä lahjasta, olen kiitollinen ystävistä, olen kiitollinen rakkaudesta, olen kiitollinen hiljaisuudesta, jossa kuulen elämän…