Kesä lopuillaan

Vielä on ollut kesäisiä päiviä, vaikka kesä onkin jo kallistunut syksyyn. Syksy tuoksuu ja tuntuu ilmassa ja olotilassa. Onneksi on vieläkin näin elokuun lopussa mukavan lämmintä eikä liian sateista.

Tämä kesä on ollut kaikinpuolin tapahtumarikas. Alkukesästä saavuin takaisin Boulderista ja olen matkannut Kuhmon ja Tampereen väliä monia kertoja. Rakas isä poistui maanpäältä heinäkuussa ja se toi omia mutkiaan kulkemalleni matkalle ja omat mausteensa kesään ja miltä kesä tuntuu. Kaihoa ja suruakin siis mahtuu tähän kesään.

Ikävä Boulderiin on vaivannut myöskin, siellä on paljon hyviä ystäviä ja Kalliovuoret ja jylhät, upeat maisemat. Se tuntuu toiselta kodilta, jonne on ikävä, kun olen sieltä pois.

Olen nauttinut kesästä ja aloitellut kauan unohduksissa ollutta juoksuharrastustani - vaihtelevan säännöllisesti. Hyvällä ilmalla on mukava lähteä lenkille jo aamun koittaessa ennenkuin syön aamupalaakaan. Kaukajärven ympäristö on oivallinen paikka lenkkeilymaastojensa kera.

Hidasta elämää

Lehdissä ja netissä on jonkin verran kirjoiteltu erilaisia artikkeleita ns. "hitaasta elämästä" ja mitä se merkitsee eri ihmisille. Suuntaus tuntuu olevan - onneksi - suorituskeskeisestä elämisestä enemmän läsnäolevaan olemiseen.

Itse tein päätöksen kiireen lopettamisesta yli kymmenen vuotta sitten. Se todellakin oli päätös, päätin yksi kaunis päivä, että nyt loppui kiire, en suostu enää kiireeseen. Olen silti ehtinyt tehdä mitä on pitänyt tehdä ja olla se mikä minun on pitänyt olla. Toki joskus eksyen edelleen kiireen mukaan, mutta pian taas palaten rauhalliseen tekemiseen ja olemiseen, asioita voi tehdä nopeastikin ilman kiireen tunnetta.

Nykyiset hoitotyöt ja kurssittelut tapahtuvat myös soveltuvasti tähän teemaan. Kiire on kaukana niistä samoin kuin liian täysi kalenteri. Pidän tästä hitaasta elämästä. Toki talouteni kärsii siitä, mutta elämänlaatuni kasvaa ja lisääntyy. Minulla on aikaa muille ja itselleni, kipuiluilleni ja onnellisena olemiselle. Noh, ehkä hieman täytyy tätä ylistyslaulua kiireettömästä elämästä toppuutella, rahatilanne saisi olla huomattavasti parempi.

Itse arvo ja itsensä arvostaminen, rakastaminen


Yhä enemmän olen jälleen tämän kesän aikana kaivautunut omiin ohjelmointeihini ja löytänyt lisää kummajaisia itsestäni. Itseni arvostaminen, jopa olemassa olemisen oikeutus, on ollut suurennuslasin alla, vaikka tiedänkin olevani arvokas ihmisolento tällaisenaan ja koska olen syntynyt tänne, minulla on oikeus olla olemassa. Olen yksi Jumalan lapsista, yhdet hänen kasvoistaan, siinä missä muutkin. Silti lapsuudessa koetut asiat ovat jättäneet muistijälkiä ja kokemuksia päinvastaisesta.
Välillä sitä ihmettelee, kuinka näitä juttuja ja tuntoja putkahtelee erilaisissa tilanteissa esille, vaikka kuinka luulisi ne jo käsitelleensä ja läpi käyneensä, unohtaneensa. Toki ne ovatkin olleet unohtuneina, mutta silti usein olen löytänyt itseni ajattelemasta ja tuntemasta traumoista käsin.
Isäni kuolema nosti taas uudet kerrokset pintaan. Isä oli hyvä mies ja isä, ei juonut ja oli rehti ja työteliäs mies, teki varmasti kaiken mitä osasi ja pystyi meidän lasten hyväksi - oman osaamisensa ja mahdollisuuksiensa, sekä ohjelmointiensa, puitteissa. Silti niissä olosuhteissa, joissa kasvoimme ja kehityimme, kehitimme omat ohjelmointimme sisarusteni kanssa, olisi tarvittu vielä enemmän tai toisenlaistakin lähestymistä. Äidin kuolema hyvin nuorena ja niin, että jäimme äidittömiksi ihan pieninä, toi omat kiemuransa elämäämme ja siihen, miten kehityimme, miten opimme uskomaan itseemme tai miten opimme rakastamaan itseämme.

Molempien vanhempien rakkaus ja läsnäolo lasten elämässä on tärkeää. Lapsen on tärkeää kokea ja kuulla se, miten rakastettuja ja hyväksyttyjä he ovat. Siinä jo kulttuurillisesti me suomalaiset olemme 'lapsen kengissä'. Meillä ei ole puhuttu lapsille hyväksyvästi, saatikka  että olisi kerrottu että meitä rakastetaan, että olemme rakastettavia. Se vain ei ole kuulunut kulttuuriin vaan se on ollut turhuutta, jota jäyhät suomalaiset eivät ole harrastaneet - ei ole ollut aikaa ja ymmärrystä siihen. On myös ajateltu, että se jopa rappeuttaa lasta ja kansaa, jos pehmoillaan. Onhan meillä siinä uudelleenohjelmoimista, lähes viisi miljoonaa ihmistä kasvanut sellaisessa kulttuurissa.

Kuinka moni meistä jatkaa edelleen sitä omien lasten kanssa?

Onneksi yhä useammat ilmaisevat lapsilleen hyväksyntänsä ja rakkautensa. Silti rajat ovat tärkeitä, lapset eivät ole pomoja perheessä vaan lapsia, lasten ymmärryksellä ja harkintakyvyllä varustettuna. Meidän aikuisten tehtävänä on sekä rakastaa että ohjata lapsiamme - mieluummin ilman vitsaa ja mollaamista, kannustaen ja muistuttaen lapsillemme, kuinka rakkaita he ovat ja opastaen myönteisen kautta ja vertailematta.

Suomalainen vanha kulttuuri vallitsi meidänkin kotonamme ja kylän omat viritykset sodan jalkoihin jääneenä paikkakuntana aikoinaan loivat lisävärityksiä ohjelmointiimme. Venäjän rajan läheisyys toi omat mausteensa - ainakin minun mieleeni. Kylän miehistä suurin osa oli ollut jo lähes teini-ikäisenä sodassa ja sen kauhuissa - ja se näkyi kylällä. Juopottelut ja tappelut jokapäivää. Oma isäni ei ollut aivan sotatantereelle joutunut, mutta kotijoukkojen palveluksessa kyllä oli, ja kävi evakossa pahimpaan aikaan. Hän oli vuoden liian nuori, joutuakseen itse rintamalle.
Isäni oli teini-ikäisenä joko nähnyt tai todistanut jotenkin muutaman venäläisen desantin teloituksen ihan meidän kodin takana olevassa metsässä sodan aikoihin ja kärsinyt koko ikänsä siitä. Viime vuonna hän lopulta sai tärkeänä pitämänsä asian vietyä siihen pisteeseen, että desanttien hautapaikka siellä metsässä siunattiin, että desantit lopulta saavat levätä ns. siunatussa maassa. Olihan se melkoinen suoritus sinänsä. Ja varmasti toi isälle mielenrauhan asian tiimoilta.
Tuo kertoo siitä, että koskaan ei ole liian myöhäistä toimia, jos asia painaa mieltä.

Voisin kyllä itse sanoa, että olisin niin mielelläni kuullut hyväksyvät sanat ja kokenut sen, että olen hyväksytty sellaisena kuin olen, vaikka elämän valintani ovat olleet erilaisia kuin mitä toivottiin kotona. Siihenkin olisin toivonut korjauksen. Sen mahdollisuuden poistuminen nosti paljon lapsuuden aikaista pelkoa ja hämminkiä pintaan. Onneksi sen tunnistan ja ymmärrän olevan osa kasvamistani ihmisenä ja ihmiseksi, joka kuulee ja näkee toisetkin. Silti se ei poista kipua, joka nousee sisälläni aaltoina ja joka on ohjannut ajatteluani ja tunteitani koko ikäni. Nykyisellä tiedollani ja ymmärrykselläni näen omassa käyttäytymisessäni kautta elämäni sidoksia lapsuusaikaisiin tapahtumiin ja tapahtumattomiin. Kuinka tämä kulttuuri ja elämän alun vaiheet ovat muovanneet minua. Näen sen melko hyvin myös toisissa ihmisissä ja on yhä vähemmän tuomittavaa tai arvosteltavaa kenessäkään, jokainen ihminen on koko sen astisen elämänsä summa.

On tullut hyvin selväksi se, että tahdon omille lapsilleni jotain muuta, tahdon heidän tietävän ja kokevan, että rakastan heitä, että he ovat tärkeitä ja hyväksyn heidät sellaisena kuin he ovat, että he ovat täydellisiä ja molemmat ovat yhtä tärkeitä ja arvokkaita. Vaikka hyväksyn heidät sellaisenaan, silti se ei poista minulta ohjausvastuuta. Pienillä ja kasvavilla lapsilla ei ole kykyä hahmottaa tätä maailmaa vielä. Tuo ohjaamisvastuu onkin kinkkinen, koska samalla tulen ohjelmoineeksi lapseni oman ohjelmointini ja arvomaailmani pohjalta, vaikka siinä edelleen on taustana omat traumani, joiden käsittely ja joiden vaikutuksen minimointi on vieläkin kesken. Ehkä tämä itsellänikin on elämän kestävä projekti.
Turhankin usein minun sisäinen lapseni tai teini ohjaa omaa käyttäytymistäni joissain asioissa omien lasteni kanssa ja tulen sanoneeksi ja ilmaisseeksi asioita kyseenalaisesti ja suorastaan väärin, kun oma pahaolo puskee niin voimalla pintaan. Osittain käyttäytyminen on tiedostamatonta, silloin tällöin myös tietoista, mutta hallitsematonta. Itsekuri onnahtelee silloin tällöin - onneksi lapseni ovat oppineet läksyä ainakin hiukan, he huomaavat ja huomauttavat asiattomasta äänensävystäni ja sanoistani. Silloin ei auta muu kuin pyytää anteeksi ja koettaa katsoa ja ilmaista asiaa uudelleen. Yleensä silloin asia myös menee paremmin perille.

Lapsena annettu rakkaus, arvostus ja hyväksyminen rakentavat terveen itsetunnon ja itsensä rakastamisen.  Lapset ovat herkkiä aistimaan myös ilmaisemattomat asiat ja imaisevat nekin itseensä. Siten parhaimmissakin ja kuuntelevimmissakin kodeissa voi kasvaa huonolla itsetunnolla ja itsensä rakastamisen taidolla olevia ihmisiä. Aina ei tarvitse olla pahoja traumaattisia tapahtumia elämässä, jokainen ihminen kokee asioita omalla tavallaan ja voi traumatisoitua erilaisista asioista.

Sadon korjuu


Tämän kesän teema on ollut selkeästi kasvaminen ihmisenä edelleen ja itseni löytäminen jälleen uudella tavalla ja syvemmin. Nyt alkaa olla sadonkorjuun aika, kasvaneen ja kypsän sadon korjaaminen talteen talven varalle.
Se tapahtuu sekä konkreettisesti pelloilla ja marjametsissä, että minussa symbolisesti. Osaanko säilöä nämä kokemukset ja asiat siten, että niiden opetukset ovat käytössäni silloin kun niitä tarvitsen vai jätänkö ne korjaamatta talteen ja sitten käyttämättä tarvittaessa. Mieluummin näkisin, että otan opikseni ja osaan toimia toisin ja rakentavammin silloin kun niin tarvitaan.

Kipuilut tuskin vieläkään loppuvat, vaikka niitä olenkin käynyt läpi ja käsitellyt jo vuosia. Enemmänkin alan hyväksyä kivun ja pelon osaksi ihmisenä olemista. Ehkä jopa opin itkemäänkin kun itkun aika on. Ihmisen kaikki tunteet ja olotilat kuuluvat elämään ja myös jumaluuden kokemiseen. Kipu, itkut, suuttumukset, kaunat kuuluvat elämään siinä missä ilo, onni ja rakkauskin - se merkitsee miten ja mitä teemme eri tilanteissa ja hetkissä.
Haavoittuvuutensa näyttäminen ei ole heikkoutta vaan vahvuutta ja tuo rikkautta olemiseen, kun ei tarvitse rajoittaa ulosnäkyvää minua. Siinä kuitenkin on vielä itsellänikin opittavaa. Usein edelleenkin huomaan, että olen laittanut itseni laatikkoon tai vankilaan, jossa vain tietyt asiat minusta saavat näkyä ulospäin.

Aitous - sitä itseeni ja elämääni haluan.