Häpeästä

Kuinkahan monta kirjaa on kirjoitettu aiheesta häpeä? Melko monta ja muutamaa niistä olen lukenutkin. Lukeminen ei ole kuitenkaan muuttanut omaa häpeän tunnettani mihinkään, ei muuttanut sen yksin pohtiminenkaan ja analysointi. Ovat ne toki tuoneet ymmärrystä, mutta häpeä on elänyt minussa tai minua silti. Kauan meni ennenkuin ymmärsin häpeäni määrän ja syvyyden. Missä kaikessa häpeä onkaan näytelmän pääroolissa tai ohjaamassa näytelmää? Niin ja häpeään liittyvä hylkäämisen pelko.

Lapsena ja nuorena punastelin ja häpesin sitten sitäkin. Punastumisesta huomauteltiin tai minua kiusattiin sen takia, mikä tietysti lisäsi häpeää. Monetko kerrat jätinkään koulussa viittaamatta tai vastaamatta punastelevan häpeän takia. Tunsin itseni aivan onnettomaksi ja halusin vajota maan rakoon tai kadota taivaan tuuliin tai katselin vain jalkoihini tohtimatta nostaa katsettani muiden ihmisten läsnäollessa. Pääsin punastelusta vähän eroon vasta yli kolmikymppisenä, edelleen kyllä punastun, mutta en siinä määrin kuin ennen, eikä se lamaannuta tai haihduta minua enää - useinmiten ja on ollut aikoja, jolloin se on vaikuttanut vähemmän elämässäni ja toisia aikoja, jolloin taas enemmän. 

Häpeä on estänyt kommunikaatiota pari- ja ystävyyssuhteissani tai työelämässä. Häpeä estää sanomasta sitä, minkä kokee oikeaksi, tai oikeastaan häpeä kyseenalaistaa oman kokemuksen. Tietysti joskus kommunikaatio estyy muistakin syistä, esimerkiksi ei halua satuttaa toista sanomisillaan tai ei vain löydy sanoja tai tai tai....

Minulla häpeä kulkee käsikädessä hylkäämisen pelon ja syyllisyyden tunteen kanssa ja ne käyvät kehää kovin helposti. Niiden sanotaan olevan matalimpia tunteita ja kuka nyt haluaisi tunnustaa niitä kantavansa, kuinka moni niitä kuitenkin kantaakaan itsessään. Tuntuu siltä, että häpeä on kansainvälisesti yhteinen, yhdistävä tunne.Toivoisin toki rakkauden olevan yhdistävä tunne, mutta kuinka moni kykenee aitoon ja pyyteettömään rakkauteen, vaikka kykenee kyllä tuntemaan häpeää tai syyllisyydentunnetta tai hylkäämisen pelkoa?

Kaikenlaisia tunteita ja niitä aiheuttaneita asioita työstäessäni aloin huomaamaan erityisesti häpeän aiheuttaman vankilan itsessäni. Häpeä on syvemmässä ja tiukemmassa kuin syyllisyys. Syyllisyyden tunnistin paljon aiemmin. 
Häpeä on kuin ihon alainen sitkeämpi ja joustamattomampi iho, kuin pakkopaita ihon alla, enkä pysty liikkumaan, en pysty ajattelemaan tai puhumaan, en pysty näkymään.. Miten siitä pääsee eroon? Sitä ei voi raapia, sitä ei voi repiä irti itsestään, se on näkymätön - ja niin tuhoisa. Se tuhoaa itse- ja omanarvontunnon hyvin tehokkaasti. Monestikohan olen aiemmin ollut lamaantunut häpeän puristuksissa? Suuttumus, nauru, suru ja monet muut tunteet voivat olla häpeän naamioita.

Pelkoakin sen seuralaisena, joka ohjailee minua tietyllä tavalla. Itsestäni kun puhun, hylkäämisen pelko tai sitten toisinpäin - kiintymyksen ja kiinnittäytymisen pelko. En tiedä kumpi on pahempi, hylkääminen vaiko vääränlainen kiinnittäytyminen, että minä jään jumiin johonkin tilanteeseen tai paikkaan, josta en voi päästä pois. Niitä molempia on tapahtunut varhaisessa lapsuudessani ja jossakin ihmissuhteessa ja ne ovat tarttuneet minuun. Vaikka olen kokeillut asian tai tunteen unohtamisen, sen mielestäni pois työntämisen, huomiotta jättämisen tai työstänyt itseäni ja asioitani ja niiden syitä vuosikausia, häpeän tunne on silti pysynyt mukana, minussa - en tiedä tulenko koskaan valmiiksi, mutta hyvällä mallilla luulen olevani nyt - enimmäkseen. Ainakin osaan ja pystyn näkymään ja kuulumaan - enimmäkseen.

Häpeä siitä, että tuntee häpeää tai syyllisyyttä. Voi kuinka paljon turhaa häpeää meihin aiempien sukupolvien ihmisiin onkaan istutettu! Vaikka lapsemme varmasti tuntevat jotakin siitä kauttamme, on onni, että monet nuoret ovat irti pahimmista häpeän koukuista.

Keiden kaikkien häpeää me voimme tuntea? 
Varmaan on sitä opittua ja meihin eri tavoin istutettua, mutta lisäksi on vanhempiemme, yhteisömme, kulttuurimme ja kansakuntammekin tunteet mukana ja jos miettii jälleensyntymisen kantilta asiaa, monen oman inkarnaationkin mukana saatua häpeää. Monimutkainen vyyhti ja juttu eikä sen analysointi muuta asiaa tai tunnetta.

Miten vapautua häpeän tunteesta?

Kaikenlaisia tapoja siitä pääsemiseen kokeilleena ja vuosia asian tiimoilta töitä tehneenä sanoisin, että häpeän tunteesta vapautumiseen on vain yksi lääke: nähdyksi ja kuulluksi tuleminen ja voi mahdoton, kuinka vaikeaa se aluksi onkaan. 

Vähitellen - siitä on mahdoton vapautua kertaheitolla tai teeskentelemällä, että sitä ei tunne. Häpeäähän ei kehtaa tunnustaa - kuten ei kateutta, kaunaa ja pahansuopuuttakaan, jotka voivat kulkea häpeän sisarina ja jotka tosin koen ulkopuolisina tunteina, ne eivät ole ihon alla. Siinäpä melkoinen tunnejoukko, joiden olemassaolo voi kaventaa iloa elämässä ja yleensä elämänpiiriä ja uskallusta elää täydesti! 

Näiden kaikkien kielteisiksi sanottujen tunteiden näkeminen omassa itsessä, ajatuksissa, tunteissa ja niiden tunnustaminen ovat ensi askeleet. Sen jälkeen on tehtävä päätös, ainko kantaa näitä tunteita vielä kauankin vai joko voisin jättää ne pois? Niissähän on se liimapaperi, joten niiden pois tiputtaminen voi olla vaikeaa ja se vaatii aika paljon työtä ja apuakin usein tarvitaan. Liimapaperihan tunnetusti ei oikein ravistelemalla irtoa. Voisi tietysti odotella, että liima kuivuu ja rapistuu ja paperi haalistuu. Olen odotellut, mutta odottelun aika on ollut ohi jo aikoja sitten.

Opittujen toimintamallien ja tunnemallien huomaamiseen tarvitaan peilejä ja irrotaminen tuntuu tarvitsevan myöskin opettelua. Kuinka helposti sitä toimiikaan autopilotilla ja tiedostamattomasti eikä millään osaa toimia toisin - ennenkuin osaa. Harjoittelua, osallistumista, näkymistä, kuulumista juuri sellaisena kuin on - välillä viisaana ja välillä tyhmänä tai tavallisena tai tosikkona tai hupsuna hassuttelijana, rakkaudellisena tai rakkauden nälkäisenä, uteliaana olentona. Onhan se rikkautta, että meitä on niin monenlaisia ihmisolentoja täällä ja kukaan ei ole pelkästään jotain vaan on yhdistelmä monia asioita ja tunteita. Monista elämistä häiritsevistä tunteista voi vapautua vähitellen ja lopulta lentää elämän tuulissa ja jopa ohjata oikealla tavalla itseään elämässä eteenpäin.