Runojeni maailmasta

Mistä runoni alkoivat?

Mietiskelin joku aika sitten, mistä runoni alkoivat. Olin kai alle 10-vuotias ja löysin kotoa Eino Leinon runokokoelman. Kirjan etusivulla oli kirjoitus, jossa sanottiin sen olevan palkinto runonlausuntakilpailussa. Äitini, joka oli kuollut ollessani ihan pieni, oli osallistunut kilpailuun ja saanut kirjan palkinnoksi.

Niinpä aloin lukea runoja ja rakastuin runoihin. Lausuin niitä itsekseni: "Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysi kuu, kesäyön on onni omanani, kaskisavuun laaksot verhouu...". Olihan se kai vähän vaikeaselkoista lapselle, mutta rakastin niitä. Luin paljon muitakin runokirjoja. Eino Leinon lisäksi suosikkeihini kuuluivat Uuno Kailas, Saima Harmaja, Pablo Neruda, Kahlil Gibran, Tommi Taberman. 

Runot elivät minussa, minä elin runoissa ja elin myöskin romaaneissa, tarinoissa. Ne olivat ihmeellisiä maailmoja. Kirjastoauton runo- ja tarinakirjat tulivat luetuiksi. 

Kokeilin kirjoitella lapsena ja teininä jotain itsekin, mutta ne kirjoittelut ovat hukkuneet matkan varrelle. Taisinpa tehdä laulujakin joistain niistä, joita laulelin ihan vain itselleni ja pidin ne salassa muilta.

Vuosituhat vaihtuu
 
Uudelleen aloin kirjoittaa vuosituhannen vaihteessa - ahdistuksesta, väsymyksestä, tarkoituksettomuudesta, etsimisestä, kaipuusta. Olin hukkumassa silloiseen elämääni. Onneksi löysin pelastuslautan, runojen ääret.
Runot putkahtelivat ja putkahtelivat, aluksi hyvinkin täynnä ahdistusta, jota tunsin niihin aikoihin.

*

Haluan sulkea itseni pois ympäristöstä.
Haluan sulkea itseni pois sinusta, sulkea silmäni sinulta Elämä.

Joskus kuolema kutsuu voimakkaammin,

kuolemaan elämälle, uudelle syntymälle.

Joskus vielä olen valmis kuolemalle,

joskus siirryn uuteen elämään

tämän elämän kautta.

Joskus lennän elämän ulottuvuudesta uuteen ja kasvan –

kasvan uusiin aikoihin,

uusiin elämän kiertoihin,

uusiin ulottuvuuksiin.

Muutun näkymättömäksi itselleni ja toisille.

Olen minua piilossa.

Olen sinulta näkymätön,

katsot lävitseni, mutta et näe minua.

Minua ei ole, koska minulla ei ole syytä olla.

Silti syy on syntymässä, ennen syntymää valinnassa,

syy on siinä, että valitsin syntyä – tähän hetkeen,

vaikka koin itseni raskaaksi,

vaikka koin itseni olemattomaksi.

Syy on syntymän ihmeessä,

syntymän, joka vie minut lähemmäksi kuolemaa.

Elämä ja kuolema ovat veljet keskenään,

siskot, jotka eivät eroa toisistaan.

Kuolema ja syntymä ovat joka hetkessä –

tässä ja nyt – aina –

ja silti elämä kantaa.

Elämä kantaa minua ja kuolemaa,

elämä kantaa minut uuteen,

jossa on vain elämä – kiertokulku joka on,

jossa kierrän omalla kaarellani

loitoten ja lähentyen,

kuollen ja syntyen.

Minä olen elämän kiertokulku.

 Vähitellen aloin löytää tien ulos omasta vankilastani ja valo lisääntyi, tuli lisää sävyjä, iloa, onnea, ylistystä, julistusta, neuvoja, innostusta, ihmettelyä. Runojen mukana olen syntynyt uudelleen ja niistä syntyy jotain uutta.

*

Hiljaisuudessa minä kuiskaan sinulle:
Niin - on uusi päivä,
syntyminen tähän päivään
vapaana eilisestä. 
Tänään sinulla on 
uusi mahdollisuus
täyttää tämä päivä
kaikella sillä,
mistä olet haaveillut.
Tänään....

*

Aloitin uuden luvun kirjassani,
elämässäni.
Se on selkeä ja hyvä,
onnellinen ja täynnä kiitosta.
Uusi luku on kirjoitettu
kultaisin kirjaimin
minuun 
sieluni kädellä.
Se on kirjoitettu selkeästi 
ja lempeästi
- siunaten minut ja polkuni
ja kaikki, joita kosketan.
Uusi luku on alku
uudenlaiselle olemiselle
ja silti olen tässä 
niin kuin ennenkin.
Olen tässä - täynnä ihmetystä,
kunnioitusta, rakkautta.
Olen tässä
*
Nii-in, sellaisia mietoksia runojeni syntymistä. Nähtäväksi jää, mitä vielä runojen ja tarinoiden tiimoilta on odotettavissa. Toivottavasti jotain uutta ja kiehtovaa.